Vanha vihainen mies haluaa elää – Jörn Donnerin Pikku Mammutti

Jörn Donner

Pikku Mammutti

Otava 2015. 298 s.

Järkälemäinen Jörn Donnerin muistelmateos Mammutti herätti hämmennystä fiktion ja dokumentin ristisiitoksena kaksi vuotta sitten. Pikku Mammutti päästää helpommalla. Se jatkaa Donnerin omaelämäkertaa rajatummin: päiväkirja etenee heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015.

”Puoliautenttisesta” kirjasta on karsittu henkilökohtaisinta elämää, mutta varsin lähelle Donner silti päästää lukijan, yksinäisen miehen kalakaveriksi Tammisaaren vesille, Helsingin kodin putkiremontin keskelle ja poikansa jalkapallopeleihin.

Teoksen kantava kaari syntyy vakavan sairauden varjosta. Donner kiertää yksityislääkäriltä toiselle keuhkosyöpäepäilynsä vuoksi, tuskailee ristiriitaisia lausuntoja ja jatkuvaa epätietoisuutta. Kivut, yskä ja uniongelmat käyvät raskaiksi.

Kahdeksankymppinen Donner ymmärtää kuoleman lähestyvän. Se ei ole poikkeuksellista, mutta Donnerin elämänvietti on poikkeuksellisen vahva. Hän rakastaa elämää, hän haluaa elää!

Kuoleman likeisyys selittänee ylipäänsä sen, että Donner haluaa jakaa päiväkirjamerkintöjään. Miksi muuten? Donnerin synkkä yksinpuhelu turhauttavasta eduskuntatyöstä ei olisi antanut siihen aihetta.

Kesken kauden RKP:n kansanedustajaksi parlamenttiin noussut Donner antaa eduskunnan ja hallituksen työstä tyrmäävän arvion. Paskapuhetta, toistuu Donnerin päiväkirjassa. Sitä eduskunnassa kuulee paljon – varsinkin kun Donner ei saa omaa ääntään kuuluviin. Kokouksissa moukkamaiset kollegat räpläävät kännyköitään ja iPadejaan.

Tarkemmin Donner havainnoi toimintaa eduskunnan saunassa kuin istuntosalissa. Kuvaus Veltto Virtasesta muotoilemassa hartaasti viiksiään ja suihkuttelemassa deodoranttipilveä ympärilleen saunan jälkeen on hervoton satiiri yhdestä päivästä Arkadianmäellä.

Donnerin ykkösinhokki vaikuttaa olevan kokoomuksen puheenjohtajaksi pyrkyröinyt ja valittu Alexander Stubb, jonka kirjailija mieltää operettihahmoksi. Sen sijaan Timo Soini saa kiitosta.

Donnerille satelee kutsuja tilaisuuksiin, joissa talouden ja politiikan kerma syö ja juo hyvin: ”Porvarillista, ikävystyttävää”. Joukossakin hän kokee suurta yksinäisyyttä.

Ikinuoresta radikaalista on tullut vanha äksy ukko, jonka mieli vaihtuu bipolaarisesti: en jaksa, en osaa, ”kaikki on merkityksetöntä, elämä mukaan lukien” – sitten olen taas vedossa, ”kirjoitan paremmin kuin aikoihin”. Paikoin elämän tiivistykset ovat komeaa aforistiikkaa: ”Näen mitä osaan. Mitä minä osaan? Maailman.”

Kun hybris on kohdallaan, Donner tietää kaiken syvällisemmin. Itseriittoisuudessa hänet voittaa vain Björn Wahlroos, jonka Donner tapaa presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Omahyväinen Wahlroos kerskailee kiinteistöillään. Onhan hän sentään hankkinut kartanonherran komeat kulissit. Donnerin kuvauksessa Wahlroos vaikuttaa juuri sille: ontolle kulissille.

Pääosin Donnerin päiväkirja täyttyy hiljaisesta arjesta. Tänään paistaa aurinko. Kohta syödään kalaa, tomaattia ja rucolaa. Tekee mieli viinaa, ei enää tupakkaa. Nyt tulee kakka. Tämä on elämää.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.