Varmaotteinen Naamiohuvit vakuutti

Naamiohuvit

Totuus on tarua ihmeellisempää: yleensä oopperalibretot ovat huikeaa mielikuvituksen lentoa, mutta 1700-luvun lopulla Ruotsia ja myös suurinta osaa Suomea hallinnut Kustaa III oli niin värikäs ja monisäikeinen persoona, että Naamiohuvien libretto jää todellisuuden tasolle toiseksi.

Naamiohuvit on yksinkertaistettu tarina kielletystä rakkaudesta ja juonittelusta, musiikki tyypillistä Verdiä, ajoittain hyvinkin kepeää, joka luo teokseen myös riskit kääntyä liian paljon komedian puolelle.

Mihailovski-teatterille Naamiohuvit on ohjannut Andrejs Zagars, Latvian kansallisoopperan taiteellinen johtaja. Teos on puvustuksen keinoin siirretty 1900-luvun alkupäiviin, lavastus on hyvin pelkistetty. Olavinlinnan portaikkoja ja yleisölle näkyvää takahuonetta käytetään hyväksi.

Tapahtumat etenevät sujuvasti, vailla kiirettä, laulajat saavat aikaa tulkinnalle kuitenkin niin, ettei teos seisahda paikalleen kuin hetkittäin. Liike on luontevaa ja draama rakentuu hallitusti.

Teos lähti liikkeelle hivenen jäykästi, mutta lämpeni mainiosti toiseen kohtaukseen, jossa Kustaa lähtee tapaamaan ennustajaeukko Ulricaa.

Ulrican roolin laulanut Larisa Kostyuk teki vahvan suorituksen, etenkin hänen mezzonsa alarekisteri soi vakuuttavin sävyin. Naiskuoro kohtauksessa toimi hyvin, ja Kustaan roolin laulanut Fyodor Ataskevich alkoi saada lauluunsa lisää linjakkuutta, tenori kantoi mainiosti ja parani vain oopperan loppua kohti.

Ataskevich loi kuninkaasta hienon sekä omasta turvallisuudestaan että tarpeen vaatiessa myös lojaaliudesta piittaamattoman hahmon, joka dominoi lavalla ollessaan tilannetta vahvasti.

Lopun kuolonkohtauskin onnistuttiin kaikessa melodramaattisuudessaan luomaan vakuuttavasti.

Toisen näytöksen alussa Amelian roolin laulanut Elena Pankratova pääsi kunnolla esiin äänensä kanssa. Hänen sopraanoonsa löytyy hienoja värejä, tunteikkuutta ja tulkintaa. Ääni soi tasaisen kauniisti, joskin muutamia ylärekisterilähtöjä Pankratova otti varman päälle ja hivenen voimallisina.

Dmitri Darov Renatona jäi hieman etäiseksi. Hyvä-ääninen, mutta hivenen pehmeäsointinen baritoni ei aivan vakuuttanut oopperan käännekohdassa, jossa lojaalius murtuu ja murhanhimo saa vallan.

Kepeyttä ja väriä lavalle tuo housuroolissaan Oscarina Natalia Mironova. Hänen sopraanonsa soi heleän kirkkaana, poikamaisena, kuten kuuluukin.

Oopperan kuoro soi hyvin, mutta olisi saanut ajoittain soida voimallisemminkin.

Mihailovski-teatterin orkesteri soitti jälleen vahvasti Mikhail Tatarnikovin johdolla, joskin paikoin huomasi, ettei italialainen sävelkieli ole aivan selkäytimessä venäläissoittajilla.

Sävykkyyttä orkesterillakin kuitenkin löytyi yhä enemmän oopperan loppua kohti. Jotkin fortet – varsinkin lyömäsoitinsektion osalta – nousivat turhan dominoiviksi kivimuurien ympäröiminä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.