Viimeinen ruhtinas. Kertomus Edvard Gyllingistä - Anna-Liisa Sahlström

ANNA-LISA SAHLSTRÖM

Viimeinen ruhtinas. Kertomus Edvard Gyllingistä.

Suomentanut Liisa Ryömä. Teos & Söderströms 2009, 302 s.

Jyväskylän lyseossa 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä opiskellut, yhteiskunnallisiin harrastuksiin viehtynyt koulupoikien kolmikko putkahtelee kirjoitetun historian lehdille tasaiseen tahtiin vieläkin. Tulkintoja, kysymyksiä ja hämmästystä riittää nykyisinä, myöhäisinä aikoina.

Tarkoitan tietenkin Otto Wille Kuusista, Edvard Gyllingiä ja Sulo Wuolijokea, joista viimeisin on, tarpeettomasti, unohdetuin. Entisen Vasabladetin toimittajan ja monia ansiokkaita teoksia ruotsiksi kirjoittaneen Anna-Lisa Sahlströmin (syntynyt 1942) vetävän, rytmikkään ja tuoreesti lähteistetyn Gylling-elämäkerran alussa tosin tavataan vain priimuksen asemasta kilpailevat lukiolaiset Kuusinen ja Gylling.

Sahlströmin Gylling muuttuu tekstin edistyessä toisenoloiseksi mieheksi kuin sotaa edeltävän ajan kertomuksissa esiintynyt Karjalan valapatto punainen tsaari. Sahlström on varmasti oikeassa kuvatessaan hellää perheenisää, tilastotieteelle omistautunutta tiedemiestä, jonka torpparikysymys vie sosialidemokraattien joukkoon. Mutta sielläkin hän kuuluu maltillisimpiin.

Kohtalon valintoja

Suomalaisena sosialistina tohtori Gylling vastusti viimeiseen asti aseisiin tarttumista, mutta lähti poliittisesta velvollisuudentunnosta kapinahallituksen palvelukseen. Se päätös ratkaisi hänen ja hänen perheensä kohtalot.

Jotain Gyllingin luonteesta kertoo sekin, ettei hän liittynyt Viipurista pakenevien punapäällikköjen joukkoon. Hän jäi piileskelemään harkiten antautumista ja jonkinlaisen uuden poliittisen dialogin aloittamista. Kun Gylling viimein lähti valepuvussa teloituslaukausten Viipurista, hänet piilotti Helsingissä vanha puoluetoveri Väinö Tanner.

Muurmannin legioonassa toiminut senaattori Oskari Tokoi hakeutui Yhdysvaltoihin, mutta tukholmalainen pakolainen Gylling suostui punaisten siirtolaisten uuden maan, Karjalan, rakentamisen johtajaksi.

Taloudellisista ja poliittisista vaikeuksista huolimatta kansanomainen Gylling menestyi työssään. Punainen Karjala alkoi teollistua ja vaurastuakin, kun maailmanlama heitti suuren joukon ammattitaitoisia vasemmistolaisia amerikansuomalaisia sosialismin arktisen Eldoradon kohentamiseen.

Kehityksen katkaisivat korkean toverin Josif Stalinin käynnistämät vainot, joiden perustana olivat kommunistieliitin kollektiiviset vainoharhat. Karjalan rakentajia syytettiin nationalisteiksi ja suomalaisporvarien tihutyöläisiksi. Suomenkieliset koulut, teatterit ja lehdet suljettiin ja tuhansia hyväuskoisia sosialismin rakentajia teloitettiin. Edvard Gylling murhattiin valtiollisella niskalaukauksella Moskovassa vuonna 1938 ja hänen rakas vaimonsa katosi sairaana vankileirien saariston tuntemattomaan kalmistoon.

Muodollisen korkean asemansa säilyttänyt lukiolaistoveri O. W. Kuusinen ei uskaltanut tarttua puhelimeen eikä kirjoittaa sanaakaan ystävänsä puolesta. Mutta suomalaisten punikkien joukkotuhon täysi selvitys on nykyiselläkin Venäjällä vielä tekemättä.

Tuoretta historiaa

Sahlström kirjoittaa menneistä ihmisistä taitavasti ja raikkaasti. Kun hän on saanut käyttöönsä melkoisen määrän Gyllingin henkilökohtaisia kirjeitä, viimeinen suomalainen punainen ruhtinas esitetään ihmisen kokoisena ja näköisenä. Hän oli hellä ja huolehtiva mies, mutta periaatteellinen, tekisi mieli sanoa, itsetuhon mahdollisuuteen saakka.

Teksti johdattaa Gyllingin ja muiden kohdalla ajattelemaan, miten huonot mahdollisuudet yksilöllä on varsinkaan mullistusten aikana vaikuttaa omaan tiehensä ja tulevaisuuteensa. Jyväskylän lyseon pojista kertomuksessa esiintyy myös porvarillinen Johannes Jääskeläinen, sosialistien uhittelua pidätellyt Vaasan lääninkirjuri, joka vastusti maaliskuun ensimmäisen päivän yönä 1918 Pietarsaaren seurahuoneella syntynyttä aivoitusta mennä noin vain ampumaan kuusi vangittua työläisten luottamusmiestä. Tunteiden kuumennettua myös Jääskeläinen teloitettiin.

Tuntuu jollain tavalla sopivalta, että Sahlströmin Gylling-teoksen on suomentanut Liisa Ryömä, Elvi Sinervon ja Mauri Ryömän tytär. Suomennos on erinomainen.