Ville Hytönen – Sotaraamattu

Runoja haudan takaa, maagisia ja vimmaisia säkeitä tarjoaa Ville Hytösen (s.1982) viides runokokoelma Sotaraamattu. Kuvastolle taustaa löytyy historiasta ja Raamatusta. Sodan kuvottavuudet sanotaan niin kuin ne ovat. Kaunis näkyy paremmin rumaa vasten.

Velisurmaaja-balladi avaa kokoelman: ”Miks hän naistani nauratteli.”

Psalmit ovat moniaalle kurkottavan kirjan yksi taho. Hytösen laululliset runot ovat omanlaisiaan viisauskirjoituksia: ”me luimme toisistamme pahan / ja toisiltamme hyvän”.

Viidennessä psalmissa Hytönen kirjoittaa: ”sano, että ihminen haluaa rakkautta / mutta sanot, että mustan kirjan luvut ja rantaan kuolleen / miehen kuihtunut ja syöty ruumis”.

Maailmassa on hyvää ja pahaa. Hyvää täytyy olla enemmän, muuten olisimme jo hävinneet maailmankartalta.

Runot nousevat mytologiasta, Teuvo Tulio innoittaa, ja nykypäivää on Auer-runo.

Osastojen otsikot täräyttävät lukijaa: Minä tapan sinut ja Minä rakastan sinua. Mätäkuun hedelmät päättyy kauniisti: ”kuka estäisi meitä näinä salaperäisinä öinä / toisiamme suutelemasta”.

Samaan tapaan soljuu Intohimorikos, vaikka se alkaa julmasti: ”sotilas tappoi vajan vintillä pojan / äiti heitti tyttären kaivoon, aurinko paistoi”. Ja sitten säepari: ”minä ajattelin sinua sinä yönä / kun kuu teki mustasta maasta ikimuistoisen”.

On kevät jumal’auta -runossa on nuorten miesten uhmakasta iloa, ja Jumalalta pyydetään apua. Jumalauta on sitten jo toinen juttu.

Musta epistola puhuu uskonnollisen hurmosliikkeen keskeisestä toimijasta Alma Kartanosta. Nuhdesaarna ei ole kylliksi hänen tekojaan kuvaamaan: ”kuulet lihan himostaan hakatun lapsen lukevan raamattua”.

Yrjö Jylhälle omistetusta runosta ei pääse ilman säettä, ”ja haavoissaan sitä huokaa: veljet vesitilkka tuokaa”. Tulenkantaja hänkin.

Nyky-tulenkantaja Hytönen on kiertänyt monilla paikkakunnilla kirjansa myötä. Savukeidas-kustantajanakin Hytönen tietää elävän sanan mahdin.

Sotaraamattu sai kaivamaan tietoa myös sodassa mukana olleista suurista Sotaraamatuista.