Vuodeaikoja - Armas Alvari

ARMAS ALVARI
Vuodeaikoja
Tammi 2008, 192 s.

Armas Alvarin (s. 1975) esikoinen, Varmat tapaukset, sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden 2006 parhaasta esikoisesta. Toista kirjaa sanotaan usein kirjailijan uran vaikeimmaksi. Se voi olla sitä etenkin silloin, kun ensimmäinen on otettu vastaan kiittäen ja palkiten. Odotukset toiselle ovat korkealla.

Vuodeaikoja on novellikokoelma kuten Alvarin esikoiskirjakin. Varmoissa tapauksissanovelleista muodostui kokonaisuus. Siinä oli juonta ja henkilöitä yhdistävä pohjakuvio. Uudessa kirjassa tapahtumat ja henkilöt vaihtuvat teksti tekstiltä. Kokonaisuus on heittelehtivä ja hajanainenkin.

Nimi Vuodeaikoja on suuntaa-antava, vai onko? Teoksen tusinasta tarinasta lähes kaikissa viitataan sänkyyn, potemiseen, seksin harjoittamiseen, nukkumiseen, makoiluun. Toisaalta tarinoissa tehdään paljon muutakin. Voisi sanoa, että esimerkiksi päämäärätöntä tai päämäärätietoista mutta sekoilevaa hortoilua on suhteessa enemmän kuin mitään, mitä toimitetaan sängyssä.

Puhu minut näkyväksi

Yleisvirityksenä on yllättävän tyypillinen kotimaisen proosan melankolia. Surkuhupaisuuden akselilla Alvari liikkuu enemmän surkupuolella. Tapahtuu ankeita asioita ja ihmisiä ahdistaa. Tapahtuu myös tosi kamalia asioita. Lapsi leikkii päiväkausia äkillisesti kuolleen äitinsä ympärillä.

Kokoelman tematiikkaa voi hahmottaa kommunikaation näkökulmasta. Tarinoissa on yrityksiä vuoropuheluiksi, kuulusteluja, lehteen tarkoitettuja selontekoja ja ääneen pidettyjä yksinpuheluja. On siellä yksi elämäntaito-oppaan käsikirjoituskin: taito-oppaassa neuvotaan miehille, miten menetellä, jotta syrjähypyt eivät paljastu puolisolle. Puhetaitoa sekin on, sanomisen ja vaikenemisen trapetsitanssia.

Teoksen aloittavassa Et sinä nuku ja myöhemmässä Mistä lätyt tuodaan on kummassakin vakavahenkinen kuvaus yksin yhdessä -asetelmasta. Mies on niin yksin kuin olla voi. Hän alkaa kuvitella tapahtumia, jotta tulisi huomatuksi. Jopa omat ystävät kuuntelevat mieluummin vaimon sietämätöntä siskoa kuin miestä. Viimeisen sanan saa sanottua, kun puhuu nukkuvan vaimon selälle. Kaivattua huomiota silläkään konstilla ei tietenkään saa.

Perinteistä äijäilyä

Novellin tapainen 73 minuuttia ennen juomisen aloittamista on pölkkypäistä äijäkohellusta, kuin suoraan lajityypin muotista. Samaa voi sanoa Veneestä. Kummassakin on myös yritystä kerrontarakennekokeiluksi.

Alvari leikkii paljon kertomisen konsepteilla. Hän käyttää intertekstuaalisia kikkoja. On vähän hassua, että hän tekee sen niin kohottavasti, että päällimmäinen vaikutelma on juuri kikkailu, leikittely.

Kaikkiaan Alvarin kirjasta jää vähän epäselvä lukukokemus. Alvari tunnelmoi moneen tarinaan vetävänoloisen alkuimun, mutta jostain syystä vauhti loppuu kesken. Tarinat junnaavat paikoillaan ja moni niistä on liian pitkä. Hyvät juonikuviot nuutuvat, eikä kertomus puhkea kukkaan.

Alvarilla on varmasti paljon aineksia uusiin koitoksiin, vaikka tällä kertaa se uran toisen kirjan rimajännitys tuotti yliyrittämistä.

HELENA MIETTINEN

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.