White Lies - Ritual

WHITE LIES

Ritual

Fiction
White Lies osui parin vuoden takaisella To Lose My Life -ensilevyllään kultasuoneen. Editorsin ja Interpolin kanssa samoilla linjoilla liikkuvan bändin debyytti oli menestys varsinkin sen kotimaassa Englannissa. Monen muun modernimman alternative-bändin tavoin se ammensi suurimmat vaikutteensa 1980-luvun alun post-punkista, sekoittaen mukaan kuitenkin häpeilemätöntä maailmoja syleilevää ja tarttuviin kertosäkeisiin luottavaa stadionrockia. Omaperäisyydestä ei levyllä ollut tietoakaan, mutta kokoelmana hyviä post-punk-pastisseja se toimi.

Suomessa viime kesänä Guns N' Rosesin kera Helsinki Live -tapahtumassa esiintynyt orkesteri ei lavalla onnistunut vakuuttamaan, vaikka muutama tältä uutukaiseltakin löytyvä biisi nosti odotukset levystä korkealle. Nyt jälkipunkia on tarjolla enää vain ripaus. Jos edeltäjältä vielä löytyi kaikuja Joy Divisionista, niin nyt bändi on tarkastanut kurssiaan enemmän New Orderin suuntaan. Ulosanti on vieläkin kitaravetoista ja koskettimia käytetään vain tyylikkäinä mausteina.

Ensimmäinen ajatus levyä kuunnellessa on se, että tällä orkesterilla on hirveä hinku päästä esiintymään loppuunmyydylle Wembleyn stadionille.

Mahtipontinen suunnitelma saattaa hyvinkin toteutua, sillä näennäisestä indie-bändin leimastaan huolimatta White Lies ei kuitenkaan ole muuta kuin loppuun asti laskelmoitua ja radioiden soittolistoille suunnattua hömppää.

Esikuvistaan poiketen bändin musiikkia ei ole tarkoitettu yksin kotona synkisteltäväksi, vaan bileiden taustalle. Kaikuja Echo & The Bunnymenista ja Tears for Fearsista voi kuulla siellä täällä, ja tanssijalan levy saa varmasti vipattamaan. Sen syvällisempää tarkoitusta tai sanomaa tästä musiikista on turha etsiä.

Oikeastaan minkä tahansa biisin levyltä voisi julkaista singlenä. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, ja ensi kuulemalta päähän soimaan jäävät kappaleet ovat järjestään hyviä. Kovin pitkää ikää biiseille ei voi valitettavasti ennustaa, sillä jo muutaman kuuntelukerran jälkeen niihin alkaa kyllästyä.

Suurin ongelma levyllä on kuitenkin Harry McVeigh'n naivien tekstien lisäksi jonkinlainen teeskentely. Sitä kuunnellessa tuntee olonsa jatkuvasti huijatuksi. Vaikka bändi onkin avoimen kaupallinen, niin väkinäisen ja turhan vaihtoehtoestetiikan mukaan tunkeminen onnistuu ärsyttämään. White Lies voi päästä Wembleylle soittamaan, mutta kymmenen vuoden päästä sitä ei silti muista kukaan ja se tuskin onnistuu jättämään pysyvää jälkeä rock-historiaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.