Willem Dafoe etsii uudessa roolissaan totuutta Vincent Van Goghista

Willem Dafoe sai Oscar-ehdokkuuden viimeisimmästä roolistaan elokuvassa Van Gogh – Ikuisuuden porteilla. Se käsittelee Vincent Van Goghin viimeisiä viikkoja.

Impressionistisen elokuvan ohjasi Julian Schnabel, yksi menestyneimmistä nykytaiteilijoista. Dafoe ja Schnabel tunsivat toisensa New Yorkin taidepiireistä jo 1980-luvulta.

–  Olemme ystäviä ja olen usein hengaillut hänen ateljeessaan. Tiesin, miten Julian työskentelee, Dafoe kertoo.

–  Elokuva kertoo yhtä paljon Julianin taidekäsityksestä kuin Van Goghista. Minun tehtäväni tietysti oli etsiä Van Goghia.

Dafoe oli kuvausten aikaan 62-vuotias. Ikäero esikuvaan oli jopa hyödyksi.

–  En ollut ajatellutkaan, että Van Gogh menehtyi 37-vuotiaana, sillä hän oli niin tuottelias. Itse en nuorempana olisi varmasti ymmärtänyt kaikkia hänen haasteitaan, näyttelijä arvioi.

–  Miesten elinajanodote Ranskassa oli tuohon aikaan noin neljäkymmentä vuotta. Tuon ajan nelikymppinen siis kuin nykyajan seitsemänkymppinen.

Dafoe maalasi itse

Tyyliltään elokuva muistuttaa Schnabelin aiempia ohjauksia. Se rakentuu tuokiokuvista, kuten vuonna 2007 valmistunut Perhonen lasikuvussa.

–  Käsikirjoitus perustuu pitkälti Van Goghin kirjeisiin. Monet repliikit ovat suoraan niistä, Dafoe kertoo.

Schnabel oli valmistellut hanketta vuosien ajan keräämällä tietoa, vertaamalla elämäkertoja ja etenkin perehtymällä Van Goghin taiteeseen. Elokuvassa nähdään mestarin maalausten kopioita, joiden toteuttamisessa Schnabel oli mukana.

Tärkeää oli myös se, että elokuvassa Dafoe maalaa itse. Siveltimeen ei siis tartu sijaisnäyttelijän käsi.

–  Antoisinta oli kuitenkin katsoa, kuinka Julian viimeisteli kopioteoksia. Hän saattoi todeta jonkin niistä olevan täysin eloton, ja muutamalla lisäyksellä hän sai ne eloon. Tietysti ne olivat sitten enemmän Schnabelia kuin Van Goghia.

Kärsivien tulkki

Elokuvassa Van Gogh vertaa itseään Jeesukseen. Repliikki muistuttaa näyttelijän urahistoriasta: Dafoe esitti pääosan Martin Scorsesen kohuelokuvassa Kristuksen viimeiset kiusaukset. Hänen uurteiset kasvonsa ilmaisevat kärsimystä ilmeikkäästi.

–  Van Gogh arvosti surua ja kirjoitti kirjeessään, kuinka sairaudet myös kehittävät ihmistä. Minuakaan ei kiinnosta taiteilijan kärsimys vaan ilo.

Dafoe näkee riutuneen, mutta yhä vimmaisesti maalaavan Van Goghin viimeisessä taipaleessa vapautumisen sävyjä.

–  Kärsimyksen korostamisen sijaan puhuisin herkkyyden ja havaintokyvyn kasvusta.

Elokuvan nimen viittaus ikuisuuteen liittyy taiteen luonteeseen. Mutta mikä on näyttelijän paikka tässä yhtälössä?

–  Emme ole täällä ikuisesti. Taide on keino heijastaa rajallisuuttamme, Dafoe pohtii.

–  Luominen on halua ylittää tuo raja. Janoamme ymmärrystä siitä, minne olemme menossa. En yritä antaa siihen vastausta, mutta työni voi kertoa ihmisyydestä itsestään.

Dafoe kertoo, ettei lue arvosteluja, sillä positiiviset kritiikit aiheuttavat turhaa tyytyväisyyttä ja negatiiviset ainoastaan kiukuttavat. Hän yrittää olla välittämättä palkinnoistakaan.

–  Tietoisuus itsestä ja omasta työstä on näyttelijälle vahingollista. Palkinnot voivat toki myös rohkaista. Rentouttaahan se, jos aina välillä saa huomata, ettei koko maailma ole sinua vastaan, Dafoe sanoo ja nauraa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.