Älä huoli, tuore ylioppilas

Siitä on nyt pari viikkoa yli 21 vuotta, kun vedin päähäni ruman valkoisen lakin Jyväskylän Voionmaan koulun liikuntasalissa. Sieltä riemumielellä kotiin, skumppaa, voileipä- ja täytekakkua, ystäviä ja sukulaisia onnittelemassa, illalla Laajavuoreen juhlimaan viimeisen kerran lukioluokan kanssa. Popeda soitti.

Seuraavana päivänä musiikkikauppaan pienessä darrassa, lahjarahat yhdistettynä kesätyötienesteistä säästettyihin tuhatlappusiin uutta sähkökitaraa ostamaan.

KESÄ TÖISSÄ kaupungin puutarhalla, syksyllä opiskelemaan Korpilahden Alkio-opiston tiedotusopin linjalle. Seuraava suvi taas kaupungin viherosastolla, samalla muutamia juttuja Keskisuomalaisen nyt jo edesmenneeseen Syke-liitteeseen kirjoittaen. Viimeisenä työaamuna elokuussa vannon, etten enää koskaan tee ruumiillista työtä.

Elokuun puolessavälissä kolmen viikon Interrail-reissulle Guns N' Rosesin legendaariseksi muodostuvasta Helsingin-konsertista aloittaen. Lokakuussa armeijaan Tikkakoskelle, jossa 11 kuukautta elämästä sujahtaa hukkaan. Mitä nyt vähän erämiestaidot karttuvat.

Löydän sentään elämäni naisen viikonloppuvapaalla toukokuun lopussa 1992. Tiedä sitten, kuinka suurta roolia Suomen ilmavoimien varusmiespalvelus tuossa näytteli.

JA NIIN ELÄMÄ rymistelee eteenpäin, välillä villihevosena, välillä raukeana leijonana. Yhtäkkiä sitä huomaa olevansa 40-vuotias elämäänsä tyytyväinen toimittaja tuijottamassa helteisenä kesäpäivänä työpaikan ikkunasta ulos.

Joka pohtii, että oma äidinkielen ylioppilasaineensa oli kyllä ihan surkea, vaikka ämmän arvoiseksi rankattiinkin. Eikä lukio muutenkaan ihan parasta A-ryhmää edustaen läpi mennyt. Äidinkieli, käytännössä ainekirjoitus ja musiikkitunnit, siinä suurimmat intohimon kohteet.

LUKIOVUOSINA kehotettiin lukemaan yleissivistyksen kartuttamiseksi Suomen Kuvalehteä. Tuolloin aviisi tuntui pystyynkuolleelta ja kaikin puolin täysin eri kohderyhmälle suunnatulta. Nykyisin se tulee kotiin tilattuna. Onhan SK vähän setämäinen ja konservatiivinen edelleen, mutta kyllä minä sen parissa silti yleensä viihdyn.

Lehdessä on perinteisesti julkaistu vuoden parhaimpia äidinkielen ylioppilasaineita. Näitä säkenöivän analyyttisia ja kieleltään hiottuja mestariteoksia tavatessa otan aina henkisen ylioppilaslakin päästäni, ihan silkasta kunnioituksesta.

Pakko on myös samalla ihmetellä, että minkälaisen nuoruuden nämä oikein ovat eläneet, kun nyt jo vaikuttavat niin valmiilta. Niin aikuisilta. Mihin he vielä elämässään ehtivätkin.

JA SITTEN sitä kääntää lehden sivua hymähtäen ja lakkaa rypemästä alemmuudentunnossa. Ihan hyvin sitä on lukioaikaisessa toiveammatissa pärjätty, vaikka oma yo-aine kelpaa korkeintaan vessapaperiksi. Tuossa sitä on tekstin vieressä pärstäkin lehteen painettuna.

Niin että onnea vielä minunkin puolestani kaikille vastavalmistuneille, myös niille jyväskyläläisille ylioppilaille, joiden äidinkielen aineet lähetettiin uudelleentarkastettavaksi.

Kyllä se siitä.

Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen esimies.