Äntligen är Solsidan tillbaka

Elämässä on jälleen jotain sisältöä, kun ruotsalaissarja Solsidan palasi telkkuun uusin jaksoin. Vanhat osaankin lukuisten uusintojen ansiosta jo ulkoa.

Solsidanissa kiehtovat huumori ja hauskat henkilöhahmot, etenkin kitupiikki Ove Sundberg. Aika monella on tuttavapiirissään Oven kaltainen tavaroiden ikuislainaaja ja siivelläeläjä, joka kerää syntymäpäiväjuhlissaankin kolehdin tarjoiluja kattamaan. Tai ainakin haluaisi kerätä.

Sarja taitaa olla ikäisteni eli nuorekkaiden varhaiskeski-ikäisten tämän hetken tv-suosikki. Harmi kun nuoriso ei sitä katso, alkaisi ruotsin opiskelukin kiinnostaa. Pari vuotta sitten Serranon perhe nosti espanjan kielen kiinnostuksen aivan uudelle tasolle. Serranoja nuoret tuijottavat vielä tänäkin päivänä, tosin netissä.

Ruotsissa kuvataan parhaillaan elokuvaa Miika Nousiaisen menestyskirjasta Vadelmavenepakolainen. Tavallinen suomalainen Mikko Virtanen on syntynyt väärään kansalaisuuteen. Hän opettelee ensin ruotsin kielen täydellisesti ja sen jälkeen muuntautuu ruotsalaiseksi, osin viekkaudella ja vääryydellä. Yhdessä pääroolissa nähdään Solsidanin Mickan. Elokuva on ehdottomasti nähtävä.

Ennustan, että tulossa on jonkinlainen Ruotsi-buumi. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun osun oikeaan, vaan toinen. Viime keväänä aloin kannattaa (Jypin lisäksi) jääkiekkoseura Ilvestä, joka rämpi säälittävästi liigan pohjamudissa. Ja kas, mikäs joukkue onkaan tällä hetkellä parhaiden joukossa.

Kun nuorena oli saman tien perillä uusimmista virtauksista, nyt iäkkäänä niiden hallitsemiseksi on ponnisteltava. Kohta on varmaan annettava periksi.

Kun viime viikolla uutisoitiin peliyhtiö Supercellin menestystarinasta, teki mieli perehtyä asiaa ruohonjuuritasolla. Latasin firman suositun ilmaispelin Clash of Clansin tabletille. Peliä en saanut käytiin, hahmot vain nytkyivät paikoillaan. Lopulta hoksasin attack-nappulan, ja jo alkoi tapahtua. Tykki ampui itsestään kaiken elollisen ja elottoman tohjoksi.

Jälkikasvu valisti, että tulin tuhonneeksi jonkun toisen pelaajan kylän, ehkä pienen lapsen, joka seuraavan kerran pelin ääreen tullessaan havaitsee kaiken olevan tomuna. Hirveää. Palasin välittömästi eriväristen pallojen siirtelyyn perustuvien Facebook-pelien pariin.

Viikon kohokohta oli eilen Jyväskylässä esiintyneen Dannyn puhelinhaastattelu tiistaina. Olimme 71-vuotiaan artistin kanssa mielestäni hyvin samalla aaltopituudella, joten lopuksi uskalsin sanoa ”jos ilkeäisin, pyytäisin sinua laulamaan nyt hieman Leijoja”. Muistattehan: Luokses leijan, jonka lähetin yli vuorten, tuuli kuljettaa, ja niin edelleen.

Danny murahti jotain vastaukseksi. Surkuttelin kohtaloani työkaverille, joka heti tiesi kertoa, että kyseessä on Kirkan biisi.

Jos Danny lukee tätä nyt hotellin aamiaisella, pahoitteluni, piti pyytämäni Tuuliviiriä. Leijat ja tuuliviirit, helpostihan tuulellakäyvät menevät sekaisin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.