170 iskua isään ja veljeen

Mistä tätä kaaosta koti-iltaan tulee? Jatkuvaa riitelyä, huutoa, pyssynpauketta, autojen kirskuvia jarruja, poliisiauton sireeniä...

Kotimaisesta draamasta, amerikkalaisesta sarjafilmistä, espanjalaisesta taide-elokuvasta, musiikkivideoista, mainoksista, tietokonepeleistä. Meteliä, metelin perään. Se tarttuu, siitä tulee addiktio, eikä sitä ilman voi enää elää.

Kaahaamme kaikkialla, roikumme perässä, närkimme ohituspaikkoja, tyrkkäämme tieltä, käytämme kyynärpäitä, huudamme ja karjumme kuin heikkopäiset ja kohtelemme toisiamme epäkunnioittavasti.

Hauska sana. "Epäkunnioittavasti." Semmoista eivät kuulemma enää käytä kuin kaltaiseni kukkahattutädit, jotka vielä muistavat senkin ajan, kun kirjeen loppuun kirjoitettiin ennen allekirjoitusta, että kunnioittavasti.

Nyt se on turha sana, koska siitä ei saa lisää liksaa, sitä ei voi myydä eikä syödä. Edes käsittää.

KARKEUS kasvaa seksin ja väkivallan kyllästämässä ajassa. Fakta ja fiktio sekoittuvat muuallakin kuin kaunokirjallisuudessa, johon on pesiytynyt kummallinen käsitys, että pitää olla rujo ollakseen kaunis. Ehkä nimikin pitäisi muuttaa rujokirjallisuudeksi.

Kun sävyt katoavat, on turha itkeä, että satiiria luetaan seksiseikkailujen kuvauksena. Siitä luetaan se, mitä ymmärretään. Jos on totuttu kokoontumaan puoliympyrään katsomaan BB-talon makuuhuone-elämää niin kuin parittelua luola-aikaan tulilla, kun ei vielä ollut häpyä, turtumus tulee ja mikään ei ole mitään.

Kun fakta ja fiktio sekoittuvat arjessa, tulee ruumiita. Henkirikoksia, jotka jättävät raa'at jäljet myös niihin, jotka jäävät rikoksen jäljiltä henkiin.

Sitä varten on Huoma, Henkirikoksen uhrien läheiset ry. Yhdistys auttaa käytännön asioissa, tarjoaa yhteisöllisyyttä ja edistää selviytymistä ja eheytymistä.

ERÄÄSSÄ vertaistukiviikonlopussa kohtasin äidin ja kaksi poikaa ja ankaran tragedian. Neljä poikien ikäistä nuorta miestä oli tunkeutunut kerrostaloasuntoon ja tappanut erityistä raakuutta osoittaen isän ja pojan.

Sinä sunnuntaiaamuna isänsä ja veljensä menettäneet pojat istuivat äitinsä molemmin puolin etsimässä jotakin, joka auttaisi saamaan elämän ja toivon nurkasta kiinni. Äkkiä katsoen kovilta näyttävät nuoret hätkähdyttivät, mutta asetelmassa oli jotakin syvältä puhuttelevaa. Hauras äiti ja hiusten alta tiukasti kohti katsovat pojat olivat lujasti yhtä.

Suru, tuska, viha, epätoivo, eksyksissä olo oli yhteistä. Mutta myös jo arka kurkotus toivoon. Voiko ruma maailma olla myös kaunis. Onko pahan ohella myös hyvä luotettavasti läsnä.

Kolmikko oli rajuimpia koskaan kohtaamiani huutomerkkejä. Ei siksi, mitä heille oli tapahtunut, vaan siksi, miten paljon heissä oli rakkautta. Heidän tosiaan kohtaan tuntemansa rakkaus oli vahvempi kuin murhamiesten viha, joka omaisissa yliotteen saatuaan olisi tuhonnut myös heidät.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen erikoistoimittaja.