Aikuinen mies, sinä olet tähti

Olen koukussa. Alaikäisenä kiellettyyn ohjelmaan.

K70 vie sinne, missä itku ja nauru syntyvät, eikä tiedä, kumpi tulee ensin ja mistä toinen alkaa. Ajoittaista elämänväsymystä poteneena myönnän, että nyt 70:n ikävuoden tavoitteluun olisi yksi syy: päästä Timo Rautiaisen johtamaan kuoroon laulamaan rokkia ja kokemaan rajatonta riemua.

Pitkästä aikaa televisiossa on ohjelma, joka liikuttaa. Kun katsoo Rautiaista palelemassa torilla ja hikoilemassa laulumiesten edessä rokkia myymässä, liki ihollaan tuntee, mitä on itsensä likoon laittaminen. Rautiaisessa ei ole hitustakaan teeveestä niin valitettavan tuttua "mä oon tiätsä stara ja mä päätän pääsetsä tähän niinku mun proggikseen" .

Rautiainen kantaa yhdeksänkymppisen leidin leivoslaatikkoa, puhuttelee nuoruudenkuvat ja rohkaisee tätä ihanaa naista valtaamaan uusia riemullisia alueita, vaikka lähetyspiirissä vähän ihmettelisivätkin. Rautiaisessa on harvinaista yhdistelmää nöyryyttä ja intohimoa. Asennetta, jota hän laulajista etsii. Merkillistä, kuinka puhuttelevaa tänään kaiken ehdottoman varmuuden ja päällepäsmäröinnin keskellä on epävarmuus, miltei hellyttävyyttä hipova ujous.

Kerrankin etsitään valittujen joukosta muuta kuin ulkonäköä. Saa olla rintava ja reitevä, vatsan kanssa tai ilman, ohuttukkainen tai harvahampainen, kepin kanssa tai jaloillaan. Lauluäänikään ei ratkaise. Pääasia, että asenne on kohdallaan ja se näkyy lantiosta.

Sieltä tämä kansa kiinni on. Kun katsoo meidän kävelyämme, nuorten tai vanhojen, pylly pyörii, polvet ovat koukussa ja selkä, mutta lantio on jumissa. Ja mikä elämä sille alueelle kätkeytyykään. Mitä lähtee läikkymään, kun irti pääsee.

K70 antaa luvan. Olen juuri päättänyt ruveta isona vanhaksi, mutta en sellaiseksi, joka puree tekarinsa halki. Rouskeen nimi on, että tässäkö tämä elämä oli. K70:ssä ei rouskeesta ole tietoakaan. Joku vetää parin oman hampaan varassa, toisen on pidettävä varansa, etteivät tekarit lennä innostuksen tuoksinassa suusta niin kuin muinoin kansanedustaja Sköniltä eduskunnan pöntössä, kun hän kohdisti puheensa edustaja Zyskowiczille.

Epätäydellisyys on suurenmoista ja ah, niin armollista.

Ohjelma koskettaa siksikin, että siinä ollaan asialla lempein sydämin ja silmin kameramiestä myöten. Aito dokumentointi naurattaa enemmän kuin nykyiset viihdeohjelmat. Miten ihanasti leviävät jo melkein kaiken nähneiden silmät, kun he kuuntelevat Hassisen konetta, miten he pitelevät korviaan, kun rikottu ääni riekkuu tärykalvoilla. Ja miten riemullista on nähdä, kuinka tohkeissaan joku kävelee ulos ja toinen sisään.

Ja mistä lähtee laulu!

Ei ihme, että kuoron konsertti myytiin puolessa tunnissa loppuun. Pah! Meidän ripaa kiskomaan jääneiden puolesta toivon, että esiintymispaikaksi muutetaan Hartwall-areena. K70 rules!

Rakastan Siionin virsiä, mutta minulla on myös levottomat jalat. Seuraava säe voisi olla virrestä, mutta se on Hassisen koneesta: "On kiire löytää paikka uus ja joka hetkessä lepää ikuisuus."

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.