Ajatusloikka museon kyytiin

Törmäsin uutiseen, joka kertoi, että entisestä kotikaupungistani oli varastettu museolinja-auto. Huomiotani ei herättänyt niinkään se, että uutisessa puhuttiin minulle tutusta kaupungista vaan itse sana 'museolinja-auto'.

Ajattelin, että nyt joku on saanut maailman parhaan idean. Aivoissani syntyi nimittäin assosiaatio kirjastoautoon, ja olin aivan varma, että museolinja-autossa museo matkustaa ympäri maaseutua niiden luo, joiden on vaikea päästä museoihin itse.

Sitten tajusin, että museolinja-auto on vain vanha linja-auto. Kehittelin kuitenkin ajatusta eteenpäin. Millainen museo sopisi linja-autoon? Kulkisiko museo samalla reitillä viikosta toiseen, niin kuin kirjastoautot, vai lähtisikö se suoraan Suomen-kiertueelle? Olisiko esillä taidetta vai kulttuurihistoriaa?

Julkiset liikennevälineet ovat yleensä puhumattomuuden ja rauhan tyyssijoja. Suomalaisessa bussissa tai junassa voi hyvin keskittyä lukemaan kirjaa - ei tarvitse pelätä, että vierustoveri alkaisi jutella. Joskus taide kuitenkin tunkeutuu myös työmatkoille, kun raitiovaunuissa tai busseissa eri tapahtumien yhteydessä luetaan runoja tai esitetään performansseja.

Ihmisellä on tapana haluta kontrolloida omaa ympäristöään. Kontrollin tarpeesta kertovat niin yleisönosastokirjoitukset kirjastojen puolesta kuin vessan seinään kirjoitetut viestit. Omaa elinympäristöä halutaan muuttaa siihen suuntaan, kuin itsestä hyvältä tuntuu. Siksi runonlausunta tai kuorolaulu bussissa voi ärsyttää yli kaiken, kun itse tahtoisi työpäivän päätteeksi vain istua hiljaa ja tuijottaa maisemaa ikkunan takana.

Mutta jospa osa kaupunkiliikenteen busseista nimettäisiin museolinja-autoiksi, ja niissä olisi vaihtuvia näyttelyitä? Bussiin noustessaan tietäisi ottavansa riskin ja altistuvansa jollekin uudelle. Matkan aikana voisi joka päivä toistuvan maiseman sijasta katsella seiniin kiinnitettyjä taideteoksia.

Kaiken lisäksi linja-autossa vaihtuvat näyttelyt voisivat avata ovia johonkin ihan uuteen. Matkustaessaan tulisi päivittäin astuneeksi tilaan, jossa saisi olla valmis kohtaamaan mitä tahansa. Ihan kuin avaisi kirjan, jonka kannet ovat kadonneet.

Amélie Nothombin romaanissa Samuraisyleily päähenkilö asuu Japanissa, eikä ymmärrä japanin kirjoitusmerkkejä. Niinpä hän ei museoonkaan mennessään tiedä, mitä odottaa: "Minusta oli hauskaa, etten tiennyt, näkisinkö maalauksia vai veistoksia vai erilaisia vempeleitä esittelevän retrospektiivin. Näyttelyihin pitäisi aina mennä sillä lailla, sattumalta, ummikkona. Vain sillä on merkitystä, että joku haluaa näyttää meille jotakin."

Ajatus on hyvä pitää mielessä kun astuu museoon. Mutta yhtä totta se on koko elämän mittakaavassa: kun joku haluaa kommunikoida kanssamme, vastaanottajan on hyvä olla valmis mihin tahansa. Ennakkokäsitykset niin näyttelystä kuin ihmisestäkin kun tuppaavat menemään pieleen.

Kirjoittaja on kriitikko ja toimittaja.