Anonyymien kaahareiden kokouksessa

Hei, nimeni on Juho. Olen kaahari. Olen ollut kuivilla 15 vuotta.

En koskaan ollut kuski sieltä mielipuolisemmasta päästä, lähinnä kaasujalan turha raskaus vaivasi maantieajossa. Mutta näin jälkikäteen luulen, että 18-vuotias minäni pitäisi 20 vuotta vanhemman versionsa ajotyyliä ihan papparaismeininkinä.

Joka tapauksessa, stoppi kaahailulle tuli viisi vuotta ajokortin saamisen jälkeen. Antakaas, kun kerron. Tämä tarina on tosi.

OLEN SYYSKUUSSA 1994 ensimmäistä päivää Keskisuomalaisen nuorisoliite Sykkeessä toimitusharjoittelijana. Puolen vuoden pesti alkaa komeasti juttukeikalla Helsinkiin; kävisin haastattelemassa ruotsalaista Roxettea ja englantilaista The Cult -yhtyettä.

Hyppäämme kuvaajan kanssa autoon ja suuntaamme ruuhka-Suomeen. Lähtö tapahtuu hieman myöhässä ja Roxetten lehdistötilaisuuden alkuun on uhkaavan vähän aikaa. Minä olen ratissa.

Toimituksen uusi Ford Escort kulkee kevyesti ja vähän ennen Lahden moottoritien alkua kuvaaja huikkaakin takapenkiltä, että mehän on tultu hyvin. Samassa poliisi antaa pysähtymismerkin. Olen ajanut ensimmäisen kerran elämässäni tutkaan.

POLIISIAUTON TAKAPENKILLÄ käy ilmi, että nopeutta oli satasen alueella 148 kilometriä tunnissa. Poliisi vaatii ajokorttiani siltä istumalta. No, sitä minulla ei ole antaa, koskapa olin "unohtanut" ajoluvan kotiin.

Mokomasta pahviläpyskästä kun oli kahden farkkujen perstaskussa tehdyn pesukonevisiitin jälkeen jäljellä enää pieni metallirinkula. Se sellainen, mikä noissa vanhanaikaisissa kartonkikorteissa oli mukana, vanhat ihmiset varmasti vielä muistavat.

Saan ajokieltoa alustavasti kaksi viikkoa, helvetilliset sakot ja käskyn ilmoittautua Jyväskylän poliisiasemalla mahdollisimman pian.

Näin myös teen, heti seuraavana päivänä Helsingistä palattuamme. Ylikomisario vahvistaa kuulustelujen jälkeen ajokiellon pituudeksi tuon kaksi viikkoa.

Vietän ajan kiltisti jalkapatikassa, jonka jälkeen hyppään taas auton rattiin. Kummasti kokemus ajotyyliä kuitenkin muutti, puhumattakaan lähes puolet silloisista kuukausituloista kahmaisseesta sakosta.

ALKUVUOSI 1997. Saavun poliisilaitokselle hakemaan uutta ajokorttia. En ole aikaisemmin jaksanut hankkia korvaajaa metallirinkulalle. Edellisen vuoden lopussa tein lopulta hakemuksen, koska siten saisin korttiini peräkärryn vetämisen mahdollistavan pikku een ilman ajokoetta.

Virkailija katsoo tiskillä uutta korttiani, tietokonettaan ja minua. Ilmoittaa sitten, että olen ollut ajokiellossa vuodesta 1994 lähtien. Ja leikkaa uunituoreen korttini kahtia.

Käy ilmi, että koska en ollut hakenut ajokorttiani pois poliisilaitokselta ajokiellon päätyttyä, ei ajokielto ole koskaan päättynytkään. Enhän minä ollut voinut näin tehdä, kun korttia ei ole koskaan poliisille annettukaan. Enkä minä mitään toimintaohjeita muutenkaan saanut.

Seuraavaksi joka tapauksessa selviää, että jos ajokiellon pituus ylittää vuoden, joutuu kansalainen ajamaan kortin uudestaan. Kiva.

ENSIMMÄISTÄ KERTAA korttia hankkiessani suoritus koostui kirjallisesta kokeesta ja ajotestistä. Toisella kerralla ensimmäisen vaiheen tilalle on tullut videopeli. Rämpyttelen vaihtoehdot katsastuskonttorilla rennolla tatsilla läpi.

Game over. En pääse läpi. Viikon päähän sovittavaa (ja tietenkin edelleen maksullista) uusintakierrosta ennen tankkaan illalla liikennesääntöjä ja -merkkejä.

Inssiajosta sentään suoriudun kertalaakilla. Katsastusmies tosin huomauttaa, että vaihdoin kaistaa kerran vähän varomattomasti. Minä sinulle kaistanvaihdon näytän, tekee mieli sanoa. Puren hammasta ja kiitän.

En ole saanut sakkoja vuoden 1994 jälkeen. Enkä muuten aio saada jatkossakaan.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen verkkotuottaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.