Anteeksianto hiihtosankareille

Satoja hiihtäjiä mateli parin metrin välein Muonion Oloksella ensilumen ladulla 1980-luvun lopulla. Siihen aikaan alkutalven peruskuntokaudella treenattiin sohvamakoilusykkeellä. Marjo Matikainenkin lyllersi rinkiä niin hiljaa, että astmaattiset mummot huusivat latua olympiavoittajalle.

Yksi piristävä poikkeus etanaletkassa oli. Värikkääseen tuulipukuun sonnustautunut nuori mies riuhtoi ohituskaistaa kuola pärskyen ja lahkeet lepattaen. ”Se on yksi Isometsän Jari”, tiesi kaverini.

Siltä seisoskelulta uusi hiihtäjäidolini oli jätkä, joka tohti vetää täysillä peruskuntokaudella. Kohta Jari Isometsä ilmestyi tv-kuviinkin.

Tulevina vuosina minulle oli täysin yhdentekevää, miten mikat ja harrit pärjäsivät, kunhan Isometsä pesi svedut viestissä. Pinnasin lukion tunneilta kun Isometsä hiihti arvokisoissa. Armeijassa pinnasin yöllisestä puomin vartioinnista nähdäkseni Isometsän Thunder Bayn takaa-ajohiihdon. Onneksi sota ei syttynyt sillä aikaa kun Isometsä nappasi MM-pronssia.

Henkilökohtaiset voitot ja viestikulta kiersivät Isometsää, mutta Lahdessa 2001 oli aika jysäyttää. Pinnasin yliopistoluennoilta nähdäkseni Isometsän suuruuden päivät. Takaa-ajohopean jälkeen kuului kummia. Isometsän näytteessä oli jotain ihmehessiä. Kun rehellinen Lapin mies kertoi silmät räpsyen kuin hedelmäpelissä kärynsä johtuneen korkeiden hemoglobiiniarvojensa ”tasapainottamisesta”, uskoin joka sanan.

Kaverini karjui minulle: ”Kuinka sinisilmäinen voi iso mies olla?” Sepä paljastui pian.

Joukkokäryn jälkeen iltapäivälehdet raportoivat koko kansan raivosta ja järkytyksestä, mutta meitä, jotka emme suinkaan repineet pelihousujamme, oli paljon. Nauroimme katketaksemme.

Lahden tapahtumat olivat surkuhupaisuudessaan parasta puskafarssia, jota kelailimme kaveripiirissä videonauhoilta kerta toisensa jälkeen. Lahden tapahtumat olivat monille sukupolveni penkkiurheilijoille terveellinen avainkokemus. Sen jälkeen urheilun töllöttelyä ei voinut ottaa turhan vakavasti.

Siinä missä hekotimme sinänsä tuomittavalle dopingrikkomukselle, vanhempi väki suhtautui käryyn tuohtuneemmin. Osa suuttui suomalaishuijauksesta ja osa siitä, että vain suomalaiset kusahtivat norjalaisten ja ruotsalaisten jatkaessa sivakointiaan kuivin reisin.

Keskisuomalaisen teettämän kyselyn mukaan suomalaiset eivät enää jaksa vatvoa dopingsoppaa. Historiantutkijana minun on vaikea yhtyä näkemykseen, ettei menneitä kannata kaivella. Historia on osoittanut, että kansallisista kipukohdista eteenpäin pääsemiseksi vanhatkin tunkiot pitää koluta. Valitettavasti dopingjupakoissa on sivakoitu niin syvälle umpiseen, että käräjille asti lähdetään porukalla narraamaan.

Herkkä sielu Mika Myllylä otti turhan taakan kannettavakseen. Olen iloinnut siitä, miten peruspositiivinen Isometsä on porskuttanut eteenpäin. Kun televisiossa pyöri viime vuonna ex-urheilijoiden kisailu Mestareiden mestari, kannatin tietysti vuosikymmenen tauon jälkeen jätkää, joka hiihti täysillä peruskuntokaudellakin.