Arvokasta elämää etsimässä

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Alko ei meidän portaille pääsiäisenä mitään kosteita informaatiopaketteja toimittanut. Hallintoneuvostolle vaan viimeisetkin viinin tipat.

Entä nämä himaset, kataiset, hautalat ja villeniinistöt! Soijaa pukkaa, kun ajatteleekaan maan tapaa.

Väsyneinkin sohvalta viisas virkistyy, kun tärkeästä ihmisestä tehdään pienellä kirjoitettava turhakkeen synonyymi. Kakkakikkare, jota vähävoimainenkin jaksaa joutessaan potkiskella.

Potkijan sankaruus on samaa tasoa kuin sarjakuvan pikku-Lassilla, joka leikki pelottavaksi naamioitunutta rosvoa menemällä pimeään kaappiin, josta parin kuvan jälkeen kuului: Äitiiiiiii!

Paukkupatruunoilla on kiva päästellä, kunnes Bostonissa pamahtaa. Pommi on oikea, mutta huuto on sama: Huomaa minut!

Jos minua ei huomata, pidän huolen, että ei ole arvoa sinullakaan. Mikä se tämäkin kalsarikännissä hilluva Humu-Pekka luulee olevansa. Huippufilosofi? Sössön sössön ja putkaan vaan.

Tyyppi vetää keittiön kautta tutkimusryhmälleen 700 000 euroa minun verorahojani, ja tuloksena on jotain mummon kampaviinerihorinaa ja usalaisista rintanapeista lainattua Gandhi-fuulaa. Kyllä sylettää.

Mutta se varsinainen Humu-raportti, 2,6 miljoonaa euroa maksava urheiluammattilaisista kootun huippu-urheilun muutosryhmän työ, jonka tehtävänä oli rakentaa Suomesta huippu-urheilun mallimaa vuoteen 2020 mennessä, nielaistiin ihan purematta.

Helmikuisen Apu-lehden keskustelutarjous ei ottanut tulta, vaikka viime joulukuussa valmistuneen raportin sivuhinnaksi tuli 100 000 euroa, ja työryhmän jäsenet saivat kahden vuoden ajan ministeritason palkkaa.

Loppuraportti ei ole tieteellinen eikä siitä tihku tietoa, koska urheilijahaastattelut olivat luottamuksellisia. Mutta se ei haittaa, koska kyse on urheilusta.

Urheilussa on sentään jotakin jämerää. Urheilussa lentää hiki ja räkä, ja sekunnit ja sentit ratkaisevat.

Filosofit, ituhipit ja pääministerit ovat siitäkin ikäviä ihmisiä, että vetävät kansaakin vastuuseen. Ihmisestä tai luonnosta tai kansantaloudesta. Urheilussa saa rauhassa olla katsomossa ja huutaa höö.

Jos lapselle sanotaan jotakin, mitä se ei halua kuulla, se panee kädet korvilleen ja alkaa lällättää.

Kun Pekka Himanen jankuttaa arvokasta elämää, kädet korville vaan. Vastenmielistä myöntää, että kai sitä niin kauan on jankutettava, että se menee perille.

Kaikki lähiaikojen tapahtumat vanhusten kohtelusta koulukiusaamiseen ja Pohjois-Korean uhittelusta Bostonin pommeihin kertovat, että matkaa on.

Ainutkertaisen ihmiselämän kunnioituksen puutetta tämä maailma sairastaa enemmän kuin mitään. Eikä sitä lynkkausmentaliteetti paranna.

Jos vanhemmat arvostavat toisiaan ja lapsiaan, lapset oppivat kunnioittamaan vanhempiaan, kavereitaan, opettajiaan, kanssaihmisiään. Ja sellaisista lapsista tulee hyviä vanhempia, opettajia, johtajia, työntekijöitä…

Yksinkertaista ja niin äärettömän vaikeaa. Pitäisi kohdata, olla läsnä, rakastaa. Opettaa myötäelämistä ja epäitsekkyyttä, onnistumaan ja epäonnistumaan, antamaan anteeksi.

Sääli, että media ei yllä kyynistä parviälyä komeampaan lentoon. Iltapäivälehtien ja a-studioitten ammatti-ilkiöt tuntevat myötähäpeää, kun Himanen kertoo Arto Nybergille siivooja-mummostaan, joka sai arvostamaltaan pääministeriltä kunnioitusta ja arvonantoa, joka kantoi läpi hänen koko elämänsä.

Palstanpitäjiä kuvottaa tarina kampaviinereistä, joita omista tarpeistaan tinkivä mummo aina osti lapsenlapsilleen, kun he tulivat hänen luokseen. Himaselle kyseinen pulla ei ollut erityinen herkku, mutta mummon epäitsekäs rituaali sitäkin arvokkaampi.

Kun Himanen vielä kehtaa vetää Jeesus-kortin ja puhua ensimmäisen kiven heittäjistä kalsarikänniläistä kohti ja soitattaa televisiossa Rydmanin lapsikuorolla maustettua Niin kaunis on maa -balladia, niin onhan se sietämättömän sentimentaalista sontaa.

Kunnes elämä antaa kyynikolle kunnolla köniin ja komerosta kuuluu: Äitii!