Asiainhoito ei ollut osaamiseni keskiössä

Olin opiskelijapoliitikko 80-luvun alkupuolella. Se oli kammottava virhe itseltäni, ja siitä kärsivät läheisteni lisäksi Jyväskylän yliopiston oppilaskunta, opiskelijat, henkilöstö ja Kortepohjan ylioppilaskylä.

Edustajistossa en päässyt tekemään kovinkaan suuria virheitä, koska olin tyypillinen perässähiihtäjä, joka teki niin kuin viisaammat, tyhmemmät tai röyhkeämmät pyysivät. Ongelmaksi vastuukantoni nousi vasta vuonna 1984, kun olin ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja.

En ole välttämättä JYY:n historian huonoin hallituksen puheenjohtaja, mutta uskon kuitenkin pääseväni sillä listalla kolmen kärkeen.

Hävettääkö?

Ei mitenkään hirveästi – sitähän on ihminen joka tapauksessa tyhmimmillään tuollaisena vähän yli kaksikymppisenä...

Muistaakseni pyrin ensimmäisen kerran edustajistoon vuonna 1981, jolloin siis valittiin kahden seuraavan vuoden edustajistoa. Ehdokkaaksi ryhdyin, koska liikuin väärässä seurassa – ainakin yhteisen hyvän näkökulmasta.

Läpi pääsin, koska Se siitä ja Honkaliitosta -ryhmittymä herätti vastakaikua poliittisesti sitoutumattomissa äänestäjissä, kaksi ryhmän ehdokkaista toimi tiskijukkana ravintola Rentukassa ja itselläni oli kohtuullisesti näkyvyyttä suuren kokoni ja urheilutaustani takia.

Politiikasta tai sen asemasta ylioppilaskunnan historiassa en tiennyt mitään, mutta se ei haitannut, koska tavoitteena oli yhteisten asioiden hoitaminen.

En tosin tajunnut mitään niistäkään – saati ollut kovin kiinnostunut.

Se toki vähän haittasi.

Nyt tietysti ihmetyttää, miksi ihmeessä ryhdyin hallituksen puheenjohtajaksi, vaikka olin parin vuoden aikana oppinut, että opiskelijapolitiikka ei ollut minua enkä etenkään minä opiskelijapolitiikkaa varten.

No, tartuin toimeen, koska olin joutunut lopettamaan urheilu-urani edellisenä vuonna, opiskelut sakkasivat ja piti keksiä jotain järkevää tekemistä.

Piti ja piti, järkevää ja järkevää, mikä sitten on järkevää kenenkin näkökulmasta...

Mitä sitten opin?

Aika paljonkin; esimerkiksi sen, että markasta kannattaa riidellä aina, mutta miljoonista puhuttaessa on syytä pitää turpansa kiinni – ja kyllä minä pidinkin.

Opin arvostamaan myös taitavia virkamiehiä – vaikkapa ylioppilaskylän isännöitsijää Leo Kamusta ja ravintolapäällikkö Jouko Utriaista – jotka pitivät jalat maassa myös silloin, kun luottamusjohto alkoi puhua ohi oman osaamisensa.

Kiteytetysti voisin väittää, että olin opiskelijapolitiikassa silloin, kun suuret aatteet vaihtuivat halvempaan populismiin. Itse olin niitä populisteja, vaikka kuvittelinkin olevani pelkkä perus-Esa, joka ei sinänsä halunnut tehdä kenellekään mitään pahaa, mutta ei oikein tajunnut mistään mitään.

Mutta sellaisiahan ne entiset urheilijat tapaavat poliitikkoina olla.

Vai tapaavatko?