Asioiden tietoisella hävittämisellä on tarkoituksensa

Koska kaiken voi nykyään pakata digitaalisesti, on asioiden mukana kantaminen helpottunut oleellisesti. Vuosien varastot valokuvia, tekstiä, elokuvia ja musiikkia voi kuljettaa tietokoneen tai muun muistin mukana paikasta toiseen, eivätkä konkreettiset esineet tulevaisuuden visioissa enää aiheuta selkäkipuja laatikoiden kantajille.

Kun yksi muisti tulee täyteen, lisämuistia saa rahalla. Koskaan enää ei tarvitse unohtaa mitään, ei hävittää ainuttakaan huonosti valottunutta valokuvaa, eikä ikinä enää tarvitse tehdä säännöllistä karsintaa omaan elokuvavalikoimaan sen mukaan, kuinka oma maku vuosien kuluessa muuttuu.

Mukanaan voi kantaa pientä, mutta varsin kattavaa itselle omistettua museota, joka sitten joskus jää jälkipolville - jos tietokoneet silloin vielä meidän aikamme tiedostomuotoja osaavat avata. Kuulostaa hienolta.

Samaan aikaan, kun muistista on tullut kulutustavaraa, on suhtautuminen asioiden säästämiseen kuitenkin muuttunut. Kun kaiken voi säilyttää, ihmiset eivät enää erota tärkeää turhasta. Sukulaislapsesta otetaan 300 kuvaa peräjälkeen, ja kaikki säästetään hienona kansiona tietokoneella. Tallennetaan digiboksille uusintojen uusintoja, koska tutuille jutuille on kiva silloin tällöin naureskella. Kaikki oman elämän säikeet kirjoitetaan blogiin ja Facebookiin, eikä vuosienkaan takaisia päivityksiä koskaan poisteta.

On kuin olisi enemmän olemassa, kun omasta elämästä on jälkiä kaikkialla.

Muistijärjestelmiin luotetaan nykyään siinä määrin, että harva pystyy oitis edes luettelemaan kaikkia muistinsa apuvälineitä. Kun tietokoneeni meni lopulliseen umpisolmuun muutama päivä sitten, sain tästä hyvän oppitunnin. Jo netin selaaminen tuntuu orvolta, kun ei enää ole selaimen kirjanmerkkejä, joista katsoa, millä sivuilla sitä yleensä tulee käyneeksi. Pelottaa, että unohtuu tehdä jotain tärkeää, kun siitä ei enää ole muistutusta silmien edessä.

Ehkä tämä säilytyksen pakkomielle onkin syntynyt taustalla kalvavasta epävarmuudesta. Kyllä me tiedämme, ettei tarvita paljoakaan siihen, että tietokone kaatuu tai cd-levy lakkaa toimimasta. Me tiedämme, että milloin tahansa kaikki hieno digitaalinen informaatio voi hävitä, emmekä me voi edes yrittää tarttua siihen, sillä sitä ei ole esineinä olemassa. Niinpä me säilytämme ja kopioimme ja varmuuskopioimme.

Tiedostojen tuhoaminen saa aina kylmän hien pintaan, koska se muistuttaa, miten lopullisesti kaikki voi hävitä parilla napinpainalluksella.

Asioiden häviämisellä on kuitenkin tarkoituksensa. Ihmiselle ei ole hyväksi kuljettaa mukanaan 20 vuotta vanhoja luentomuistiinpanoja - hävittämistä, joka ennen hoitui automaattisesti viimeistään muuttolaatikoita pakatessa, on nyt mahdollista siirtää ikuisuuksiin, kun muistiinpanot ovat vain yksi pieni tiedosto kaikkien muiden tiedostojen lomassa.

Muistotkin tuntuivat paljon hienommilta silloin, kun jokin tärkeä tapahtuma oli juuri ja juuri saatu tallennetuksi tärähtäneeseen valokuvaan. Nyt mistä tahansa tapahtumasta saa helposti kymmenen automaattikameran hiomaa kuvaa, joita voi sitten vielä kotikoneella korjailla.

Mihin me tarvitsemme tällaista täydellisyyttä? Elämä ei muutu kiiltävämmäksi tai ehjemmäksi, vaikka sen kuinka tallentaisi parhaissa mahdollisissa väreissä ja jakaisi sitä kavereille verkossa.

Elämän ei tarvitse näyttää ja kuulostaa koko ajan mielenkiintoiselta. Hienoimmat asiat eivät saa jäädä tekemättä siksi, että on kiire tallentaa niitä, kiire tarkkailla ja valokuvata, olla askelen verran sivussa niistä, jotka oikeasti osallistuvat elämään.

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.