Biokaasu haisee rahalle

Sataa tihutti vettä, ympärillä biojätteen lemu, puhujakorokkeena kuormalava paljaan taivaan alla. Eipä ollut kovin kummoiset puitteet Joutsan biokaasulaitoksen avajaisissa jokunen lauantai sitten.

Puitteet menettävät kuitenkin merkityksensä, kun ajatellaan, minkä tyyppisestä toiminnasta Joutsan biokaasulaitoksessa todella on kysymys; siellähän jäte muutetaan vähäpäästöiseksi polttoaineeksi. Sillä tavaralla, mitä kuskataan keittiön tiskialtaan alta kohti ulkona olevaa biojäteastiaa, voidaan pyörittää auton moottoria, tuottaa sähköä tai lämmittää taloa.

Ja kaikki tämä on mahdollista ilman öljynporausta arktisilla alueilla, ilman taistelua Arabian niemimaan öljykentistä tai vailla huolta Venäjän maakaasun toimitusvarmuudesta. Jäte kun on uusiutuva luonnonvara – eikä se näillä näkymin lopu koskaan.

En ole asiantuntija, mutta tuntuu siltä, että joku fiksumpi voisi haistaa biokaasulaitoksella myös bisneksen.

Koska ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, ei edes maaseudulla, ja koska lunta tapaa tulla tupaan ja jäitä porstuaan, niin pitää muistuttaa, että ENKAT (Energiakasveihin pohjautuvan biokaasulaitoskonseptin teknis-taloudelliset edellytykset pohjoisissa olosuhteissa) -hankkeen osaraportissa (2012) maaseudulle sijoittuvien biokaasulaitosten taloudellinen kannattavuus todettiin heikoksi.

Syinä moiseen ovat muun muassa raaka-aineiden hankintakustannukset, vastaanotettavien materiaalien alhaiset käsittelymaksut, toimintaa rajoittavat säännökset, ristiriitaiset tukipäätökset, lainsäädäntö sekä laitosten korkeat investointikustannukset.

Niin, ja asenteet.

Itse olen tietenkin paras henkilö puhumaan asenteista ja kestävästä kehityksestä, sillä ajan yli 20-vuotiaalla, bensaa paljon polttavalla Mersulla. Peiliä välttelemällä voin kuitenkin todeta, että aika iso osa kannattavuusongelmista katoaisi, mikäli kaasulla käyviä autoja olisi enemmän. Tämä taas on yhteydessä kaasun tankkausasemien verkostoon, mikä ei ole Suomessa kovinkaan kattava, koska kaasuautoja on liian vähän.

Tarvitaan siis sekä isoja yrityksiä (Gasum, Metsä Fibre) että yksittäisiä uskalikkoja (Laukaan kaasumies Erkki Kalmari), jotka kehittävät järjestelmiä ja sijoittavat niihin ennen kuin ne muuttuvat oikeasti kannattavaksi.

Ja tämä pitää tietysti tehdä siinä vapaasti hengittävässä hetkessä idean ja lopullisen toteutuksen välissä ennen kuin valtio kuristaa järkeväksi muodostuvan bisneksen verotuksella olemassaolostaan taistelevaksi pienyrittäjyydeksi, joka ei ole kunnolla kannattavaa, mutta ei ihan heti hautaankaan valmis.

Edellä oleva luonnehdinta tietysti kaikella sillä varmuudella, jonka lähes täydellinen tietämättömyys minulle suo.

No, on minulla oikeaakin tietoa: 1985 ensi-iltansa saaneessa Paluu tulevaisuuteen -elokuvatrilogiassa tiedemies Emmet ”Doc” Brown tankkaa De Lorean -urheiluautoaan suoraan roskiksesta löytyvillä jätteillä.

Se mikä oli järjettömän hauskaa vielä 1985, on yllättävän lähellä järjettömän totta vuonna 2014.

Ehkä pienin varauksin...

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.