Bonusten orjat

Viimeisin haksahdukseni sattui muutama viikko sitten, kun asioin Jyväskylän keskustassa sijaitsevassa urheiluliikkeessä. Keskustelu kassalla eteni jokseenkin näin:

- Haluaisitko muuten liittyä kanta-asiakkaaksi? myyjä kysyi.

- Tjaa, mitäs hyötyä siitä on?

- Ensinnäkin saat nuo kaksi tennispallotuubia yhden hinnalla ja kymmenen prosentin alennuksen seuraavasta ostoksestasi. Lisäksi kaikki ostosi kerryttävät pisteitä, joiden avulla voit saada myöhemmin alennuksia.

- No mikä jottei.

Sanailu on käynyt turhankin tutuksi vuosien varrella. Erilaisia bonus- ja kanta-asiakaskortteja on tullut haalittua lompakko pullolleen - joskus vain siksi, ettei jaksa kiusallisesti perustella, miksi muka ei haluaisi hyötyä kulloisessakin liikkeessä asioimisesta.

Harmillista, että suurimmasta osasta korteista ei lopulta saa mitään hyötyä.

LEVYKAUPAN kanta-asiakasläpyskääni on yleensä kertynyt vain pari-kolme leimaa vuodessa. Se on joka kerta mennyt vanhaksi ennen kuin olen saanut ilmaisen cd:n.

Lähiravintolan pitsapassi taas on niin hankalan kokoinen, ettei taitu kunnolla lompakkoon. Pahvi unohtuu siis aina kotiin.

Parturiakin vaihdoin ennen kymppiruudun maksutonta hiustenleikkuuta. Kortin olen sittemmin hukannut, ja käyntitahti on muutenkin hidastunut niin, että ilmainen käsittely olisi tarjolla vasta vuosien päästä.

Apteekin kanta-asiakkaaksi en edes halua, vaikka etukorttia kassalla tivataankin. Ai miksi en? Koska se on apteekki, ja minä olen 28-vuotias.

MILLOIN KANTA-asiakkuudesta tuli jokamiehenvelvollisuus?

Suomen ruokakauppaa ovat pitkään hallinneet K- ja S-ryhmät, jotka "kilpailevat" myös kanta-asiakasjärjestelmillään: K-Plussa-kortin omistaa yli 3,5 miljoonaa ja S-Etukortinkin pari miljoonaa suomalaista.

Suomalainen ruokalasku -kirjan syksyllä julkaissut taloustoimittaja Seppo Konttinen on todennut, että kuluttajilla on jo niin paljon erilaisia bonuskortteja, että olisi sama, jos niitä ei olisi kenelläkään yhtään.

Bonusjärjestelmien ylläpito nimittäin maksaa satoja miljoonia euroja vuodessa, ja laskun maksavat tietysti asiakkaat. Perheet, jotka keskittävät kaikki ostoksensa samaan ketjuun, saattavat etukorttishoppailussa jäädä voitolle, mutta pienituloiset ja yksinelävät häviävät.

Suurimmat kauppaketjut pitävät yllä illuusiota eduista, vaikka suurempi hyöty - ja enemmän valinnanvaraa - suomalaisille koituisi, jos bonusrakennelmista luovuttaisiin ja hinnat halpenisivat joka paikassa. Kaiken lisäksi esimerkiksi S-ryhmä on pumpannut hurjasti rahaa laajentumiseen Venäjällä, vaikka voisi käyttää eurot asiakasomistajiensa palkitsemiseen Suomessa. (En omista vihreää korttia.)

JOS OLISIN maksimaaliseen hyötyyn pyrkivä kuluttaja, hankkisin tietysti bonuskortit kaikilla kirjaimilla ja kyttäisin tarjouksia yötä päivää. Valitettavasti se on yksi tapa pitää puoliaan tässä suuruuden ekonomiaan perustuvassa yhteiskunnassa.

Toinen vaihtoehto on suosia liikkeitä ja palveluita, jotka vähät välittävät siitä, kuinka paljon asiakas on "kerryttänyt pistetiliään". Niitäkin sentään vielä tästä maasta löytyy.

Minulle erivärisiä kuponkeja tärkeämpää on, että tuttu baarimikko kaataa silloin tällöin kahvikupin ilmaiseksi tai tarjoilee tuopin pöytään. Tai se, että tietokoneenkorjaaja kertoo, mikä läppärissäni on vialla, eikä ala hössöttää etuasiakkuudesta vieraillessani liikkeessä ensimmäistä kertaa.

Vanha sanonta kuuluu, että pieni on kaunista. Harmi, että bonus ei koskaan ole pientä.

Hyvää joulunodotusta, ja plop, plop vaan kaikille.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.