Brasilian aurinkoa ja elohopeaa

Kun suomalainen astuu Brasilian maankamaralle ensimmäisen kerran, havaitsee hän ensimmäisenä (kuumuuden lisäksi) sen, että väkeä on kuin pipoa, ja että se väki on hyvin eläväistä. Ihmiset ovat vilkkaita ja äänekkäitä.

Jos joku laulaa kadulla itsekseen, siihen ei kukaan kiinnitä huomiota. Toisten päälle puhuminen on yhtä yleistä kuin suomalaisille hiljaa oleminen, ja molempien mielestä se toisen tapa on epäkohteliasta.

Tunteet Brasiliassa näytetään pitämällä kovaa ääntä. Kun epäsuosittu poliitikko puhuu televisiossa, alkaa kattiloiden paukutus avonaisten ikkunoitten äärellä.

Kun suosikkijalkapallojoukkue tekee maalin, korttelin täyttää huuto ja paukkupommien räjäyttelystä syntynyt meteli. Sanotaan, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta joskus tulee mieleen, että miksi se kaikki maailman ääni on pakkautunut tähän yhteen maailmankolkkaan? Huomaan olevani todella suomalainen, kun ensimmäinen asia, jota Suomesta kaipaan, on hiljaisuus.

Jo pienistä lapsista on helppo huomata, miten äänekästä ja eloisaa tämä kansa on. Lasten huutamiseen ei myöskään puututa kovin herkästi. Syy tähän on todennäköisesti se, että ihmiset ovat tottuneet kovaäänisyyteen, toisin kuin Suomessa, jossa perinteisesti puhuminen on ollut hopeaa ja vaikeneminen kultaa. Toisaalta Brasiliassa on niin paljon ihmisiä, että jos aikoo saada äänensä kuuluviin, on lähes pakko huutaa.

Siinä missä suomalainen hädin tuskaa nostaa toista suupieltään voitettuaan maailmanmestaruuden (vertaa Kimi Räikkönen), on brasilialainen jopa liiallisuuksiin asti tunteensa näyttävä. Molemmat kansat varmasti kokevat tunteita samalla tavalla, toinen vain näyttää ne avoimemmin kuin toinen.

Yksi selitys tälle erolle on varmaankin ilmasto. Kun aurinko paistaa suurimman osan vuotta, on helpompaa olla avoin toisia kohtaan. Hymykin on herkemmässä. Kylmässä ja pimeässä moni helposti käpertyy sisäänpäin murjottamaan. Jos Suomessa aurinko paistaisi yhtä paljon kuin etelän maissa, katukuvassa varmasti näkyisi enemmän iloisia ja hyväntuulisia kansalaisia.

Toinen selitys on yksinkertaisesti se, että latinot ovat latinoja. Veri on kuumempaa, tai ehkä siinä virtaa elohopeaa. Ja käytös periytyy. Lapset omaksuvat pienestä pitäen mallin, jossa on normaalia näyttää tunteensa avoimesti, vaikka sitten huutamalla.

Täällä on tavallista suukotella ja halata lapsia, ei pelkästään omia, vaan myös sukulaisten ja tuttavien lapsia. Jo pelkällä maalaisjärjellä voi päätellä, että jos lapsena on tottunut saamaan rakkautta sanoin ja teoin, osaa sen myös vanhempana näyttää.

Vaikka introverttina suomalaisena joskus haluaisi kaivautua maan sisään ja paeta näitä ylitsepursuavan sosiaalisia ihmisiä, on kuitenkin mukava tunne, kun koiraa ulkoiluttaessa tuntemattomat ihmiset tervehtivät ja pysähtyvät iloisesti juttelemaan. Ehkä tämä tapa voisi rantautua Suomeenkin.

Ei maksa paljon vaivaa sanoa huomenta naapurille tai vaihtaa muutama sana tuntemattoman kanssa.

Hullun maineen siitä voi tietysti saada, mutta silläkin uhalla.

Kirjoittaja on vapaatoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.