Brassukka

Miten kauan siitä on? Tuntuu ikuisuudelta, koska välissä on tapahtumien kasauma.

Oli alkamassa jalkapallon MM-turnauksen avausottelu Brasilia–Kroatia. Keltapaitainen joukkue asettautui riviin, kansallishymni lähti soimaan. Keltapaitaiset pelaajat hoilasivat, he veisasivat ja huusivat.

En ole meedio, en mikään, mutta sillä hetkellä, ennen ensimmäistäkään pallon liikettä, ymmärsin, että Brasilia ei tule voittamaan maailmanmestaruutta kisoissa, jotka pelataan sen omalla maaperällä.

Tunne löi yli, falsettiin.

Laulaessaan pelaajat huusivat pelkoaan ulos. Siinä onnistumatta.

Urheilevat joukkueet hakevat tunnetta. Sen avulla on saavutettu suuria asioita, yllätyksiä, ja saavutetaan jatkossakin.

Mutta Brasilia Brasiliassa oli jotakin muuta.

Se oli epätodellisuudessa leijunut rassukka, Brassukka, joka ei hallinnut itseään, koska oli kadottanut kaikki siteet arkeen, älylliseen tekemiseen ja suhteellisuuteen.

Selecao heittäytyi paatokseen ja melodramaattisuuteen. Sille ei merkinnyt enää mikään muu kuin raivoksi muuttunut intohimo voittaa MM-kultaa Rio de Janeirossa. Sen isänmaallinen tehtävä oli pyyhkiä 64 vuotta maata hiertänyt Maracanazo-häpeä kansakunnan muistista ja vaihtaa rukous kiitokseksi.

Hurmahenki valtasi joukkueen. Ja senhän maailmanhistoria tietää, mitä hurmahenki saa aikaan.

Jossain kohdassa, kun aikansa on sätkytelty, pohja pettää, koska sitä ei edes ole olemassa. Ei ollut Brasiliallakaan.

Tuli paniikki ja sitä kautta uusi häpeä.

Ei niin, että Belo Horizonten ilta olisi yhtäkkiä lakaissut tunteen merkityksen kyynikoiden syötäväksi. Ei, urheilija ja urheilujoukkue elävät ja voimaantuvat jatkossakin sisällä vellovista fiiliksistä.

Mutta sen koko maailma nyt näki, että tunne ei voi nousta itsetarkoitukseksi, yksipuolisella mielen hurmiolla ei nujerreta paineita, pelkoja eikä saksoja. Miten hyvää tälle Brasilian joukkueelle olisikaan tehnyt tukijalan painaminen juurevaan arkeen ja särmä, sellainen suomalainen kinnusrätymäinen hurtti jätkämäisyys.

Tunnetta sekin, mutta toisesta äärestä.

Toisaalta Brasilia eteni kisoissa pitkälle. Se pelaa vielä pronssista – todennäköisesti jo vähän tasoittuneena.

Saavutus ei ole huono, sillä yksi realiteetti on myös se, että keltapaitajoukkue ei ole materiaaliltaan erinomainen, ei todellakaan mestaruuden arvoinen.

Yhdistelmä on täynnä maailmanluokan pelaajia, mutta omissa kisoissa vain Neymar ja Thiago Silva (varauksin Luiz Gustavo ja Oscar) ovat näyttäneet pelaajilta, joiden taso riittää suuriin tekoihin.

Oma lukunsa on valmentaja Luiz Felipe Scolari.

Hänen ansionsa ovat historiassa, ei tässä päivässä. Käskijä on näyttänyt neuvottomalta. Hän on ainoastaan laskenut yksilöt irti ja luottanut sokeasti jonkinlaiseen ilmestykseen.

Järjestelmistä ei Brasilian peleissä ole voinut puhua.

Näin jalkapalloa toteuttaen maa ei pelaa itseään 2018 turnaukseen Venäjälle.

Belo Horizonte teki suomalaisestakin kesäyöstä taianomaisen.

7–1 tai 1–7 oli jälleen merkki siitä, mihin huippu-urheilu voi venyä. Brasilia kärsi, mutta urheilu ei.

Tällaisten öiden jälkeen kaikenlainen kisailu kaikilla maailman kujilla, kentillä ja areenoilla on entistäkin vahvempi hulluus.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.