EU kyllä - liittovaltiokehitys ei!

Olin sisäministerinä ensin käynnistämässä neuvotteluja Suomen liittymisestä Euroopan unioniin. Osallistuin sitten neuvotteluihin. Liittymissopimus syntyi ja asiasta järjestettiin Suomessa kansanäänestys. Kansan enemmistö tuki jäsenyyttä. Vuoden 1995 alusta olemme olleet EU:n jäseniä.

Kannatin ja kannatan edelleen jäsenyyttä EU:ssa. Vastustin ja raporttini pohjalta Suomen Keskusta vastusti liittymistä vuoden 1999 alusta rahaliittoon, EMU:iin, yhteisvaluuttaan, euroon. ”Rakkaalla lapsella” on monta nimeä.

Mielestäni oli selvää, että yhteisvaluutta-alueesta oli syntyvä hyvin ”epäoptimaalinen”. Mukaan tulleet maat olivat talouden rakenteeltaan, kehitysasteeltaan, työn ja yrittämisen traditioltaan, jopa mentaliteetiltaan samaan rahaliittoon huonosti yhteensopivia.

Muut lähinnä Suomen kaltaiset maat jäivät euron ulkopuolelle. Lipposen ja Niinistön johdolla, ilman kansalle annettua oikeutta äänestää asiasta, eduskunnan enemmistö liitti Suomen euroon.

Jäsenyyden alkuvuosina saatoimme vähän hyötyäkin eurosta. Viimeistään finanssikriisistä lähtien olemme maksaneet euro-jäsenyydestä kallista hintaa.

Olemme joutuneet tuon ”epäoptimaalisuuden” laskun maksajaksi ja valtavien takausvastuiden kantajaksi.

Toiseksi, olemme rahapoliittisessa nalkissa, missä valuuttamme kurssi, keveys tai tiukkuus ei suinkaan määräydy Suomen oman talouden tilan ja tunnuslukujen perusteella, vaan koko euroalueen talouden tilan perusteella.

Yhteisvaluutta ei siis jousta shokkeihin, joissa kärvistelemme. Vuosia olemme syöneet velaksi kymmenien miljardien eurojen edestä.

Mutta ei näin voi määrättömästi elellä, ei ainakaan ellei kustannuskilpailukykyä ole uskottavasti palautettu ja julkisten menojen kasvua saatua hallintaan. Kilpailukykysopimuksella, rakenneuudistuksilla ja menoleikkauksilla – sisäisellä devalvaatiolla ja sen sukulaisilla – tätä nyt yritetään.

Kivuliastahan sopiminen on ollut kaikille osapuolille. Työmarkkinajärjestöissä, paremmin kuin poliittisessa oppositiossa, on ymmärretty, että euromaassa työmarkkinoiden ja julkisten menojen on joustettava, kun valuutta ei jousta. Kokonaan toista maata on varsinkin kansainvälisten ja monien kotimaistenkin sijoittajien sijoituksilleen asettamien tuottovaatimusten. He eivät tunnista vähempään tyytymiseen välttämättömyyttä. He suuntaavat sijoituksensa pääsääntöisesti sinne, missä tuotto on suurin ja verotus kevyttä.

Iso-Britannia päätti kansanäänestyksessä jättää EU:n. Samaan aikaan eräissä euromaissa, erityisesti Italiassa, ollaan ajauduttu uuden finanssikriisin partaalle. Italian pankit ja maan talous horjuvat.

Kreikan eurossa selviytyminen voi onnistua vain sillä, että sen ei tarvitse maksaa korkoja sadoista miljardeista käytännössä lainkaan ja että sen luottojen takaisinmaksuaikaa venytetään tämän vuosisadan loppupuolelle eli käytännössä ikuisuuteen. Eikä vahvoilla ole Portugalikaan.

EU:ssa päätettiin vuonna 2000, että 2010-luvulle tultaessa EU olisi maailman kilpailukykyisin talousalue. Brexit ja eurokriisin uudelleen syventyminen puhuvat karua kieltä unionin epäonnistumisesta. EU on ollut vuosia maailman heikoimmin kehittynyt talousalue. EU:n heikon talouskehityksen suurin syyllinen on ollut surkea euro, kyvyttömyytemme elää eurossa, valuuttaliitossa, jonka ongelmista jossain määrin kärsivät myös ei-eurossa olevat EU-maat.

EU:n kulisseissa on käynnistynyt keskustelu EU:n tulevaisuudesta. Osa Brysselin byrokraateista ja poliitikoista katsoo, että ei tästä selvitä, ellei integraatiota syvennetään neljää raidetta pitkin kohti liittovaltiota.

Ensimmäisen raiteen, pankkiunionin, rakentamiseksi Suomenkin pankit eli käytännössä niiden asiakkaat, maksavat noin kaksi miljardia euroa, miljardin kriisirahastoon, toisen yhteiseen talletussuojaan.

Pankkiunioni-raiteen jatkeeksi monet haluavat edetä kohti liittovaltiota kolmea muuta raidetta, talousunionin, finanssiunionin ja poliittisen unionin raiteita pitkin.

Kannatan edelleen tiukasti Suomen EU-jäsenyyttä. Mutta integraatiota syventäville raiteille Suomen ei pidä lähteä.

EU on palautettava itsenäisten valtioiden unioniksi, jonka leimallisimpia piirteitä ovat yhteiset sisämarkkinat ja neljän vapauden, ihmisten, palveluiden, tavaroiden ja pääomien vapaa liikkuminen.

Tarvitsemme yhteistyötä yli rajojen liikkuvista haasteissa ja mahdollisuuksissa, sellaisissa kuten ilmasto- ja energia-asiat, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden edistämisessä.

Konkreettinen esimerkki asioista, jotka tulisi poistaa kokonaan EU:n toimivallasta on yhteinen alue- ja rakennepolitiikka.

Se vie nyt noin kolmanneksen EU:n budjetista. Jäsenmaat lähettävät ensin rahaa Brysseliin. Sitten ne anovat samaa byrokratian syömää rahaa Brysselistä. Suomikin maksaa EU:n aluepolitiikasta kolme kertaa enemmän kuin sieltä takaisin saa.

Entä jäsenyys eurossa? Vaikka esimerkiksi Ruotsissa, joka ei ole eurossa, menee valtavasti meitä paremmin, ei eurosta yksin ulos hyppääminen ole ratkaisu meille.

Olemme kulkeneet pitkälle ohuella jäällä. Niin pitkälle, että takaisin palaamista nämä jäät eivät enää kestä. Yhtä selvää on, että muiden vaikeuksiin joutuneiden tai joutuvien euro-maiden auttajaksi meistä ei enää ole.

Jos euro sulaa kuitenkin kaikkien euro-maiden alta, siitä on helpompi Suomenkin uida omilleen. Ja niin voi vielä käydä.

Kirjoittaja on keskustan kansanedustaja Keski-Suomesta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.