Ei enää koskaan ihmisen elämässä

Ei enää koskaan. Oikeastaan koko elämä on luopumisen aikaa, mutta vasta keski-iässä sen alkaa kokea todelliseksi. Yhä enemmän tulee tilanteita, joissa on pakko myöntää, että tuohon en pysty enää koskaan, tuo elämänvaihe on peruuttamattomasti poissa, tuota ihmistä en enää näe.

Ihminen ankkuroi itsensä erilaisiin kiintopisteisiin, erilaisiin ihmisiin. Vanhemmat, lapset, sisarukset, sukulaiset, ystävät, koulutoverit, työtoverit, koti, koulu, työpaikka, urheiluseura, harrastuspiiri. Keskiverto ihminen kulkee kiintopisteestä toiseen siten, että toinen käsi on aina kiinni edellisessä, kun toinen tavoittelee seuraavaa. Matkan kasvaessa osa kiintopisteistä pysyy jatkuvasti mukana, mutta useimmat katoavat menneisyyteen.

Näkymätön turvaköysi venyy, kapenee ja napsahtaa viimein poikki.

Paluuta ei ole.

Menneisyyteen on turha haikailla, mutta koska se kulkee mukana mielessä ja kehossa, tulee sitä toisinaan tutkailleeksi. Kuva lapsuudenkodista on helppo rakentaa: iso kahden perheen puutalo, hyvin hoidettu puutarha, maalaislähiön tunnelma paperitehtaan tuntumassa, lämpimät kesät, lumiset talvet, vastaniitetyn ruohon tuoksu, talon nurkalta lähtevä latu, kaverit.

Olin 16-vuotias, kun isä kuoli. Muutaman kuukauden kuluttua muutimme kodistamme, isän työsuhdeasunnosta, kaksioon, jossa äitini asuu vieläkin. Siteet entiseen olivat silti vahvat, sillä parhaat kaverit eivät muuttaneet mukanamme. Kaikki olivat kuitenkin siinä iässä, että lapsuudenkodin jättäminen armeijan, opiskelun tai työpaikan takia olisi vain muutamien kuukausien tai vuosien päässä.

Alkoi kuulla napsahtelua, kun siteet katkeilivat yksi toisensa jälkeen. Reilut kaksi vuotta myöhemmin menin armeijaan, sitten olin puoli vuotta jenkeissä ja sen jälkeen tulin opiskelemaan Jyväskylään. Kaverit lähtivät kuka minnekin. Kaikki suorat sidokset lapsuudenkotiin katkesivat hetkessä. Yksi linja on kuitenkin jäljellä: se, joka kulkee 83-vuotiaan äitini kautta.

Ja se on sitkeää köyttä. Sitkeintä kaikista.

Haluaisinko takaisin? Kyllä. Ja en. Kyllä siksi, että lapsuudenkoti on niin syvällä sielussa, että se ei lähde sieltä koskaan. En siksi, että en ole enää sama pikkupoika kuin 30 tai 40 vuotta sitten. Nykyisin asun lasteni lapsuudenkodissa.

Tiukasti perheeseen ankkuroituneena.

Sama vaihtuvuus ja pysyvyys pätevät elämään muutoinkin: kiintopisteet ovat vaihtuneet, mutta itsessään ne ovat yhtä vahvoja kuin ennenkin.

Tänään jätän jotakin taakseni - ja huomenna tartun uuteen.