Ei ennen tällä tavalla vollotettu ja halattu

Kevään korvalla, kun starttasivat jälleen sekä Vain elämää sekä saman ohjelman urheilijaversio Supertähdet, niin juolahti mieleen, että ei ollut ennen vanhaan tällaista. Eivät oikeat ihmiset näyttäneet televisiossa tunteitaan appo avoimesti.

Elokuvissa ja tv-sarjoissa fiktiiviset hahmot sitä tekivät, mutta hillitysti. Ja itkua väänsivät korkeintaan naiset ja lapset.

Muuten jurotettiin ankarasti ja silloin tällöin korkeintaan naurahdettiin vaivaantuneesti. Urheilijan kyynel pettymyksen - tai ilonkin - hetkellä oli etusivun uutinen.

Mutta mitämitä kummaa nyt? Vain elämäästä on menossa jo ties monesko tuotantokausi ja kyynelnestettä on eritetty ämpäritolkulla. Miehetkin ovat näin tehneet ja vieläpä halailevat toisiaan minkä vollottamiselta ehtivät. Kehuvat toisiaan ja sitten vielä rutistavat uudestaan. Edellinen pätee myös toista tuotantokauttaan etenevään Supertähtiin.

Ei ennen. Touhussa oli sentään joku roti. Mies ei itkenyt, ei halannut. Ei puhunut, ei pussannut. Perkele.

Paitsi korkeintaan 2,5 promillen kännissä. Mihin tämä maailma on menossa?

No, edelle kirjoitettu oli tietysti ironiaa. Totean sen ihan vaan siltä varalta, että joku ei tajunnut. Ehkä edellä mainitut ohjelmat omalta osaltaan heijastelevat sitä, että kylmän jurottamisen aika on ohi. Se on pelkästään hyvä asia.

Mutta Vain elämään avausjakso, Olli Lindholmin päivä, muodosti minulle henkilökohtaisen ongelman. Pitkän linjan Yön vihaajalle se Yön vihaaminen on nyt inasen vaikeampaa.