Ei koiria eikä ulkomaalaisia, kiitos

Puolisen vuotta Japanissa ja uskon oppineeni hitusen siitä, miltä tuntuu maahanmuuttajasta kotona Suomessa.

Kun ei osaa lukea katukylttejä tai edes omaa postiaan. Kun marketissa tajuaa, että vieressä puhutaan nyt minusta kuin en olisi paikalla ollenkaan. Kun arimmat asiakaspalvelijat yrittävät piiloutua, lapset osoittelevat ja postintäti uskoo, että muukalaisen kielitaito paranee huutamalla.

Kun kukaan ei istu viereen bussissa.

JAPANIN JA SUOMEN yhteiskunnissa on paljon samaa. Molemmat kansat ovat maailman mittapuulla poikkeuksellisen homogeenisiä ja vähemmistöistäkin suurimmat ovat kotoisin naapurimaista. Maahanmuuttajien määrä on pysynyt - pidetty - alhaisena. Sekä japanilaisen että suomalaisen on mahdollista elää koko elämänsä muodostamatta asiakaspalvelusuhdetta läheisempää tuttavuutta yhteenkään ulkomaalaiseen.

Molemmissa kulttuureissa muukalaisiin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti - ja muukalaisina pidetään kaikkia, joiden sukupuun juuret eivät ole kaivautuneet oman maan multiin ainakin kahden sukupolven mitalta.

OMA MUUKALAISKOKEMUKSENI on laimeimmasta päästä. Suomi kun aiheuttaa täkäläisille yleensä vain miellyttäviä mielleyhtymiä - tai ei mielleyhtymiä laisinkaan.

Olen toki kuullut luotettavasta lähteestä, että Suomessa on kommunistinen yhteiskuntajärjestys ja että jokaisen kaadetun puun tilalle on rangaistuksen uhalla istutettava uusi. Ja että aito pohjannainen on pitkä blondi, ei tuommoinen lyhyt ja tummatukkainen.

Se ei ole mitään verrattuna siihen, että filippiiniläisopiskelijatar palaa raivonkyynel silmäkulmassa luennolta professorin paukautettua, että filippiinot tulevat maahan vain miesten perässä viihdyttäjäviisumilla. Tai että turkkilaiselta tulevalta japaninopettajattarelta tiedustellaan raitiovaunussa, onko hän saunottaja.

Vuosia Japanissa japaniksi työskennellyt liikemies kertoi asunnon irronneen vasta, kun vaimo, syntyperäinen japanilainen, lähti tapaamaan vuokranantajia yksin. Monet taloyhtiöt kun noudattavat ohjenuoraa "ei koiria eikä ulkomaalaisia".

VÄHEMMISTÖSSÄ elävältä positiivisen asenteen säilyttäminen vaatii tavallista enemmän luonnetta. On kohdattava ennakkoluulot ja stereotypiat yhä uudestaan nauraen ja jaksettava uskoa, että vaikka enemmistön yksi yksilö - tai kaksi, tai kaksikymmentä - on hiukan pälli, koko kansakunnan ei ole pakko olla.

Lähipiirin tuskailun seuraaminen on kuitenkin opettanut, että hymyllä on rajansa. Jos loskaa sataa niskaan liikaa, mieli sulkeutuu. Sitä muuttuu kiusaajiensa kaltaiseksi, eikä enää edes halua rakentaa ymmärryssiltoja tyhjyyden yli.

Ei tahdo oppia eikä opettaa.

MUTTA KUN muukalaisena kohtaa aitoa ystävällisyyttä, se lämmittää aivan erityisesti. Sydänjuuria myöten.

Ihmismieli vain on niin hassu: yhden kurjan kokemuksen poispyyhkimiseen tarvittaisiin aina tuplasti mukavia.

Muukalainen voi vain toivoa, että omiensa joukkoon palattuaan osaisi itse olla se yksilö, joka antaa toivoa siitä, että koko enemmistö ei ole pälli. Sittenkään.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja, joka opiskelee Hiroshiman yliopiston vaihto-ohjelmassa Japanin kulttuuria ja kieltä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.