Ei mitään huppelipuhetta

Kirjailija Harri Tapper ei suotta sanonut, että sivistykseen saa luottaa enempi kuin on luotettu. ”Ei se ihan sellaista huppelipuhetta ole”.

Monelle vain sana sivistys on sama kuin sormet kurkkuun. Jotain, jota ei voi syödä. Jotain, jonka nimissä parempi väki on vienyt vikisevää kansaa sinne minne se ei ikinä halunnut: kiristävien kaulusten, haukotuttavien puheiden, viulun vingutuksen ja kiljukaulojen äärelle.

Jossakin vaiheessa tiedon ja sivistyksen välille vedettiin yhtäläisyysmerkki, nyt siihen riittää informaatio. Sivistyksen ja informaation ero vain on siinä, että netti opettaa, kuinka pommi tehdään, mutta ei sitä, ettei sitä kannata tehdä.

Sivistynyt tietää, että ihan kaikkea, mitä osaa tai voi tehdä tai sanoa, ei kannata tehdä eikä sanoa.

Sivistys on sanana vähän kuin kuohkea. Jos se pitää selittää, suu menee suppuun, mutta kädet alkavat vispata.

Silti se on kaikkea muuta kuin höttöä. Snellmanilainen sivistysideahan tarkoitti käytännön työtä oman kulttuurin ja yhteisön hyväksi ja sen tajuamista, että se on samalla työtä tekijän itsensä hyväksi.

Tänäkin vuonna oli tapissaan huuto, että mulle kuuluu ja ei kuulu mulle. Mölymystön biisilistan kärkeen nousi ”Jonku täytyy hoitaa tää juttu”.

Se joku on tietysti yhteiskunta, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Sitä sopii syyttää kaikesta mitä on tehty ja jätetty tekemättä tai tehty päin nimeltämainitsematonta ruumiinosaa.

Se on kasvoton, vaikka sillä on kaikkien meidän kasvot. Sen hyvä ja paha tapahtuu meille. Eikä se ole meistä riippumaton, vaan meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaiseksi se muodostuu. Kenestä se pitää huolen ja kenet jättää.

Meillä oli kahdet vaalit tänä vuonna. Kuntavaalien äänestysprosentti oli 58,2. Yli 40 prosenttia kansasta pyllistää lähidemokratialle ja tanssii mieluummin tähtien kanssa.

Ja niin tekee mediakin, joka voisi olla tämän päivän merkittävin vapaa kansansivistäjä. Mutta se on siellä, missä ovat markkinat, ja ne ovat humpuukimarkkinoilla. Mitä tiukemmassa on leipä ja levottomampi maailma, sitä leveämpää on sirkushuvin tarjonta.

Ja sitten ihmetellään, kun sanomalehtien levikit laskevat. Mutta verkossa on uusi juoru joka tunti!

Poliitikoilla on mopen osa. Viehätysvaltavirtoja seuraillessaan ne kadottavat viimeisetkin ideologian ja itsekunnioituksen rippeet, ja usko demokratiaan hiipuu kuin väsähtänyt hiillos festariyössä.

Miksi ei hiipuisi. Politiikka ei ole se laji, jossa valitaan pupusöpöä tai härskihartikaista, silti niin tehdään. Sivistyksestä olisi ääriominaisuuksia enemmän etua siinäkin työssä ja sydämensivistyksestä etenkin.

Joka kolmas yksinhuoltajaperhe ja joka seitsemäs lapsiperhe elää köyhyysrajan alapuolella. Kuinka se sopii sivistysvaltioon? Entä leipäjonot, joissa hädin tuskin liikkeelle pääsevät vanhukset seisovat rollaattoreihinsa nojaten jonottamassa ruokaa. Suomessa vuonna 2012!

Joku pieni poika toivoi joulun alla radion pukilta viimeisintä tietotekniikkaa ja pelejä satojen eurojen edestä, toinen karkkipussia ja petivaatteita.

Toisella oli tietoa, toisella sivistystä. Petivaatteet tulivat tarpeeseen ja auttoivat näin koko perheen yhteistä hyvää, karkkipussin verran poika rohkeni toivoa omaa hyvää.

Pyrkimys hyvään arkeen voi olla sivistyselämän eloonherättäjä. Hyvä arki on enemmän kuin hyvää minulle. Se on jakamista, kohtaamista, itseymmärrystä ja vuoropuhelua.

Ihminen on ihminen suhteessa toiseen. Arvojen murroksessa se suhde on katkennut tai jopa jäänyt syntymättä. Häkellyttävää sekin, että intohimoisimmin Jumalasta puhuvat ateistit.

Tunto on lahja. Se tarkoittaa yhtä hyvin omatuntoa, oikeudentuntoa kuin kykyä lumoutua. Minkä lahjan onkaan saanut Onni-poika, joka kyynelehti joulukonsertin aikana, koska ”musiikki oli niin kaunista, että sydämessä oli kuin sauna”.

Eräs parhaimmista uudenvuoden toiveista kiteytyykin Immi Hellénin runonsäkeeseen:

Koittaisiko päivä uusi

joka lapsen sydämeen,

saisi siellä uinuavat

hyvät henget valveilleen!

Silloin vuosi alkava

oisi Luojan siunaama.