Ei nyt ihmeessä innostuta

Pidetään ihan vaan semmoinen pessimistinen perusasento, niin pysytään tässä turbulenssissa jotenkin kasassa.

Ei innostuta, ettei tule virheitä. Ei odoteta, ettei petytä. Ei aleta millekään, ettei meitä voida mistään syyttää. Nyt eletään semmoisia aikoja, että kuka tahansa on vaarassa joutua vastuuseen, kun vastaajista on pulaa.

Ollaan ihan hiljaa vaan, kuivataan kusisia sukkia, ja toivotaan, että tuota pikaa vakaat olot palaavat ja aletaan taas puhua valtion velasta, beekooteestä ja työttömyydestä.

Semmoisesta tavallisesta, mitä ei ymmärrä.

Sen edessä on helppo olla nöyrä, vähän niin kuin kaupan kassajonon tai liikenneruuhkan tai huonon televisio-ohjelman edessä, koska ei niille mitään voi, eikä ihminen miljoonaa suurempaa summaa käsitä.

Mutta kun mediataivaalle ammutaan vaalirahaa kuin ilotulitteita uudenvuodenyönä, pääministerin eroa ja uusia vaaleja, parviäly lehahtaa lentoon. Jokaisella on mielipide ja kaikilla samansuuntainen. Karthago on hävitettävä. Nyt!

TULE APUUN, Anja! Tai Tarja, tee jotain!

Mutta legendaarinen eläinsuojelija on kuollut, presidentti kunnioittaa perustuslakia, ja Mattihan ei mihinkään lähde, sillä on ihan liian kivaa. Vallankumous on huoltoasemien kulmapöytien varassa, ja niihin eivät kaikki mahdu. Verkossa nimimerkin takaa huutelu on vähän kuin puskasta ampuisi. Ei siitä saa kunnon kiksejä, ja toisaalta - mikään ei muutu meikän voimalla.

Perustuslaki on, hallitus jököttää, ja keuhkoamisesta tulee hyperventilaatio.

Mutta hetken yllättävä innostus tuntui hyvältä. Yhden ohikiitävän hetken tuntui hyvältä niin kuin lämmin housuissa pakkasella. Entä jos todella kaikki muuttuisi, eduskunta hajoaisi ja ihmiset taas hymyilisivät...

Paras hetki on hetki ennen hunajaa, tiesi jo Nalle Puh, vaikka hänellä on hyvin pienet aivot. Sen jälkeen kaikki on laskuhumalaa.

PESSIMISMI on turvallista. Toivossa on riski, ja hilpeyttä ei ole kuin humalassa. Jos vaikka ajattelee hilpeyttä ja tämän päivän työelämää, naurattaa ihan ääneen. Eikä sen mentävää aukkoa kotien pakkotahtisessa arjessakaan juuri ole.

Hilpeyden pahin vihollinen on etusormi, jonka pitää koko ajan etsiä syyllistä. Siinä höykässä unohtuu, että kolme sormea osoittaa minua itseäni. Mutta so what, sanovat suuremmatkin miehet.

Hilpeys on siitäkin ongelmallista, että sitä on hankala harjoittaa yksin. Alapa töissä/bussissa/kaupassa/kotona olla itseksesi hilpeä, niin päät kääntyvät, että onko se aineissa, vai eikö lääkitys ole kohdallaan.

Hilpeys herättää epäilyksiä, joten pidetään vaan tämä perusasento. Syödään lääkkeitä, juodaan viinaa, nälvitään naapureita, pomoja ja poliitikkoja, kiusataan työkavereita ja hajotetaan haaveissamme eduskuntaa. Ollaan naama nurin perin nurkissa viisaita ja odotellaan 70-vuotispäivää ja sitä pilleriä, josta ei saa puhua.

Se on turvallista.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen erikoistoimittaja.