Ei pelastusta ilman kadotusta

Ju hani Rekola, pienen mutta suuren tuotannon 1970- ja 1980-luvuilla julkaissut esseisti, kirjoittaa matkakirjassaan Irlantilainen päiväkirja kristillisen kirkon perusongelmasta modernissa maailmassa. Vuonna 1970 kirjoitettu teksti julkaistiin postuumisti vasta nyt. Kirjoitusvuotta tosin ei arvaisi.

Kirkon kohtaloa Rekola pohtii kirjan alkupuolella parin aukeaman verran. Tilanne on lyhyesti kuvattu: ”Iankaikkista lepoa ja rauhaa ei kaivata eikä pyydetä, koska se ei vähääkään kiinnosta.” Ihmisten enemmistö ei enää kauhuissaan pohdi ”elämän mieltä ja tarkoitusta ja kuoleman jälkeistä olotilaa”.

Rekola oli paitsi kirjailija myös pappi. Silti hänen teksteistään puuttuvat kokonaan apologeettiset pyrkimykset, halu puolustaa kristillistä uskoa viimeiseen asti.

Hän tuntuu olevan valmis hylkäämään sen itsekin. Hän kirjoittaa kuin kävelisi kuilun reunalla.

Jokin aika sitten luin Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulta Yrjö Raution kolumnin, jossa samaa asiaa pyöriteltiin itsevarman ateistiselta kannalta.

Rautio vakuuttaa kolumnissaan, että ”uskonnottoman ei tarvitse pelätä kuolemaa”, koska ei ole vaaraa helvettiin joutumisesta. Näin raittiisti hän kuvaa omia tuntojaan tämän vakavan aiheen äärellä: ”Kuolema on minulle yhtä luonnollinen asia kuin on elämäkin. – – Ikuista elämää en edes kaipaa, päinvastoin. Ajatuskin kauhistuttaa. Tässä yhdessäkin on riittämiin.”

Nyt siis ateismi, ei enää usko, onkin paras lääke ikiaikaiseen kuolemanpelkoon. Hupaisaa.

Miksi pelastus ja kadotus eivät kiinnosta enää ketään? On hämmentävää, ettei siihen kysymykseen kajoa sen enempää kristitty mestariesseisti vuonna 1970 kuin ateistinen kuolemanpelonvoittajakolumnistikaan vuonna 2015. Kysymys onkin niin vaikea, että vastailu on väistämättä sohimista. Yksinkertainen selitys olisi tekniikka, sen käsittämättömät voitot luonnosta ja kohtalosta viimeisen kahdensadan vuoden aikana.

Meillä – ainakin täällä vauraassa lännessä – on niin mukavaa ja turvallista ennen kaikkea tekniikan ansiosta. Ja tekniikka jos mikä on ihmisten itse tekemää.

Olemme itse pelastaneet itsemme. Meillä on keskuslämmitys ja supermarket täynnä ihanuuksia, ei hätäpäivää! Vallitsee tietty kaikkivoipaisuuden tunne. Odotamme taloprinttereitä ja kirjanlukukoneita, emmekä hämmästy lainkaan, kun ne kohta meille annetaan.

Mitkään ehdottomat rajat eivät tällaisessa maailmassa tule kenenkään mieleen. Jos niitä on, ne eivät todellakaan ”kiinnosta ketään”.

Monet uskovat, että myös ekologisen kriisin ratkaisu on ennen kaikkea tekninen – ettei keneltäkään vaadita mitään ”parannusta”.

Enpä tiedä.

Mielenkiintoista on, että tämä maailma on – paavin äskeisen kiertokirjeen sanoin – ”muuttunut suunnattomaksi paskakasaksi” juuri niiden kahdensadan vuoden kuluessa, jolloin kristillisen pelastussanoman kuulijakunta on kutistunut olemattomiin. Tekniikka on jo esitellyt meille parannellun version vanhanaikaisesta pelastuksen ajatuksesta. Yhtä konkreettinen kadotus on vuorossa nyt.

Se on vähemmän hupaisaa.

Kirjoittaja on esseisti ja suomentaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.