Ei pidä antaa faktojen sotkea hyvää mielipidettä

”Anteeksi, ojentaisitko suolan. Ruokani kaipaa hitusen maustamista.”

”En usko! Sulla ei varmaan edes ole siellä mitään ruokaa!” Itse kaipaat maustamista!”

”Onko hätäkeskuksessa? Taloni palaa! Tulkaa pian!”

”Vai että talo palaa... kuulostaa kyllä enemmän joltain mainostempulta... ettet olisi itse sytyttänyt. Taitaa tulentekovehkeitäkin löytyä taloudesta.”

”Iskä, saanko sen viikkorahan nyt?”

”Vai että kaikenmaailman viikkorahoja pitäisi olla kuittaamassa. Minulla on autolainaakin vielä. Ja niin kauan kuin asunto on maksamatta, niin ei sitä rahaa mihinkään hömpötyksiin laiteta...”

”Kulta, ostitko niitä energiansäästölamppuja?”

”Vihervassarikommaripaska! Haluat varmaan, että teollisuus loppuu Suomesta ja muutetaan kuoppaan asumaan!”

Arkipuheissa moiset vastaukset kertoisivat puhujan välittömästä tarpeesta päästä lepäämään pehmustettuun koppiin, mutta netissä ja tätä nykyä jopa mediassa latvaroso huutelu on ajan hengen mukaista. Perustella ei tarvitse, vaikka väittämä olisi kuinka surrealistinen.

Kuunnella ei tarvitse, koska itse on tislannut ennakkoluulojensa mäskisammiosta jo paljon raflaavammat repliikit tilalle. Yhteistä pohjaa, rakentavista ratkaisuista puhumattakaan, ei tarvitse tunnustella, koska vihaaminen ja räyhääminen on niin paljon helpompaa.

Hienostorouva ei suostunut menemään tummaihoisen käyttämään wc-koppiin, mutta rasismin tuomitsemisen sijaan verkossa epäiltiin koko tapauksen todenperäisyyttä ja heti perään muistutettiin, että kyllä tässä todellisia rasismin uhreja ovat valkoiset miehet, jotka eivät saa sanoa enää neekeri, niin kuin Aapisessa lapsena opetettiin.

Mies joutuu kirjaston tilaisuuden yhteydessä puukotetuksi. Sen sijaan että tuomittaisiin väkivalta, aletaan huuto äärivasemmistosta tai tarjotaan tuulesta temmattuja salaliittoteorioita, joiden mukaan koko veriteko olisi erään kirjan julkaisuun liittyvä mainostemppu. Todisteitako kaipaatte? Eihän sellaisia enää tarvitse esittää. Riittää, että asia on totta juuri minulle, ystäväni.

Asepalvelusajan pituudesta ei voi keskustella, koska Suomi osallistuu ”kaiken maailman merirosvojahteihin”, kuten erään puolueen puheenjohtaja äskettäin loihe lausumaan. Konserttitalon tai muun julkisen rakentamisen ehdottaminen alkaa vertautua siihen, että kävelisi suoraan hoitokotiin ja veisi vellilusikan vuodepotilaan suusta.

Kehitysapua puolustavat eivät ilmeisestikään tajua, että Suomessa on työttömiä, köyhiä, alkoholisteja ja mielenterveyspotilaita, jotka eivät hekään muuten ansaitse lanttiakaan, koska lapsiperheiden asema on niin vaikea. Ja lapsiperheet ne vasta loisia ovatkin. Yksinhuoltajaäidit hakevat sossusta kottikärryittäin vastikkeetonta rahaa ja istuvat siideripöhnässä Facebookissa samalla kun lapset konttaavat nenät räässä kohti autotietä.

Ja annas olla, jos kuvittelet ympäristöystävällisen yhteiskuntasuunnittelun ja teknologian johtavan mihinkään muuhun kuin Suomalaisen työnteon loppumiseen, niin olet pimahtanut hippi.

Ai miten väitteitä perustelen? Kaikkihan sen tietää, kuulin kaverilta ja näin kadulla somalin, joka puhui uuteen kännykkään.

Kaikkein nyrjähtäneimpien möykkäämista on samalla lailla kiehtovaa seurata kuin onnettomuuspaikkaa ohi ajaessa. Mutta jos vastapainoksi ei synny enää asiallista dialogia ja julkisen keskustelun valokeilassa teutaroivat vain (vaino)harhaisimmat eli ne parhaita lehtiotsikoita laukovat, olemme kansakuntana hakoteillä.

Suomineidon reisillä märkii liian monta epäkohtien avohaavaa ja rakentavan keskustelun aloittaminen on jo pahasti myöhässä. Mutta parempi sekin kuin ei milloinkaan. Silti, miten aloittaa, jos osapuolet eivät edes usko toisiaan?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.