Ei sille mitään voi, että näin se menee

Seison aamukahdeksalta joulukuun lopun vesisateessa. Lämpötila on kolmisen astetta plussan puolella. Pimeää ja märkää. Joulun kellot soivat vain pään sisällä.

Ei sen näin pitäisi mennä.

Mutta näin se vain menee, enkä minä voi sille mitään.

On sopeuduttava.



Se alkoi jo varhaislapsuudessa. Piti sopeutua siihen, että elämä maailman napana on väliaikaista. Murrosiässä tuon jaksoi vielä kyseenalaistaa, mutta yleensä elämä on sellaista siperiaa, että se opettaa aina ja kaikkialla.

Joskus hyvällä, toisinaan pahallakin.

Kenties eniten on töitä teettänyt sopeutuminen siihen, että kyvyt ja halut eivät aina käy käsi kädessä. Sitä haluaisi olla kaikenlaista, mutta pystyy olemaan vain jonkinlaista.

Urheilussa olin kansallisen mittapuun mukaan ihan hyvä, kansainvälisesti vain joukon jatkona. Koulussa pärjäsin tyydyttävästi, työelämässä on ollut sekä hyviä että huonoja päiviä.

Olen halunnut myös kirjailijaksi, kirjallisuudentutkijaksi ja opettajaksi. Muusikonura ei ole edennyt juuri omaa olohuonetta pitemmälle ja valokuvaajaksikaan tuskin ehdin enää kehittyä.

Parhaiten olen pärjännyt perheen kanssa, mutta se johtuu siitä, että sain vaimon opettajasuvusta; hänellä on tapana kouluttaa sekä koulussa että kotona.

Omalla tavallaan helpointa on ollut sopeutuminen vanhenemiseen. Ei siksi, että fyysisen kunnon vähittäisessä heikentymisessä ja elämän tarjoamien mahdollisuuksien kaventumisessa olisi jotakin hyvää, vaan siksi, että ikää kertyy väistämättä.

Siihen on sopeuduttava, koska muita vaihtoehtoja ei ole.

En kirjoita tätä suru puserossa, sillä elämä on mielenkiintoista valtaosaltaan sen tähden, että siinä pitää sopeutua jatkuvasti uusiin ihmisiin, asioihin ja tilanteisiin. Sitä voi kutsua vaikkapa kehitykseksi.

Ainakin siihen saakka, kunnes alkaa taantua.

Jos alkaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.