Ei sota yhtä miestä kaipaa, ainakaan tätä miestä

Ystäväni sai viime syksynä postia, joka ei taloudessaan juuri riemunkiljahduksia herättänyt.

Postiluukusta vilahti niin sanottu torni-kuori, eli Puolustusvoimien kertauskutsu. Kymmenisen vuotta sitten intin käynyt kaveri sai ensimmäistä kertaa käskyn lähteä joulukuun alkupäivinä kahdeksaksi päiväksi metsäleirille.

Kun minä kävin lusimassa asepalvelukseni viime vuosikymmenen alussa, puhuttiin kertausharjoituksista siihen sävyyn, että ne ovat sellaisia lupsakoita metsäretkiä, joissa lähinnä juodaan viinaa.

Sittemmin useat, tai no, oikeastaan kaikki tutut, jotka ovat kutsun saaneet, ovat todistaneet päinvastaista.

Veren maku suussa on hiihdetty kymmeniä kilometrejä päivässä ja leikitty yöt sotaa metsässä.

Leppoisasta makkaranpaistelusta iltanuotiolla ja Koskenkorvan lipittelystä ei ole kuulemma ollut tietoakaan.

Kuunnellessani alussa mainitun sotaurhokaverini karmaisevia tarinoita muutaman tunnin yöunista ja viikon peseytymättä olleista reserviläiskarvaturvista, siunasin onneani, että päädyin aikanaan ilmavoimiin.

Aselajilla kun ei ole selvästikään ollut rahaa reserviläisten kouluttamiseen. Rahat taisivat lirvahtaa hornet-hävittäjiin.

En silti pane vastaan, vaikka kertauskutsua ei ole kuulunut. Intin päättymisestä tulee syksyllä kuluneeksi jo 16 vuotta (!), joten enhän minä enää osaa yhtään mitään. No, rynnäkkökivääristä saattaisin ehkä saada joitakin osia irti.

Ja vaikka joitakin muistinrippeitä kallon perukoilta löytyisikin, niin ne koskisivat jo koulutuksemme aikanakin kovaa vauhtia vanhentumassa ollutta viestintäteknologiaa.

Kaltaisillani reserviin ajat sitten unohdetuilla ei yksinkertaisesti ole mitään kerrattavaa.

Niin että terveisiä vaan Tikkakoskelle Ilmasotakouluun, että ei sota yhtä miestä kaipaa. Ainakaan tätä reservin alikersanttia.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.