Ei vielä lapsikulta, ei enää mummokulta

Niinhän meille sitkeästi sanotaan. Pienenä ei vielä ole minun asiani olla osallinen ja vanhana sitten ei enää.

Ihminen on henki, joka asuu ruumiissa, mutta missään ei ole sanottu, minkä ikäisenä hän alkaa olla ihminen. Tai lakkaa olemasta. Me puhumme lapsista, nuorista, aikuisista ja vanhuksista ja unohdamme, että hän on aina ihminen. Vain ihminen tai juuri ihminen.

Eräässä päiväkodissa tutustuttiin ihmiseen. Laitettiin lattialle iso paperi, jonka päälle lapsi laskeutui selälleen ja toinen piirsi ääriviivat. Sitten paperista leikattiin ja väritettiin ihmisen kokoinen ja näköinen hahmo ja laitettiin seinälle riviin. Kun vierailija kysyi pieneltä pojalta, että mikä se tämä ihminen on, poika sanoi, että hän ei tiedä, kun hän ei ole vielä ihminen.

Vieras kysyi, että kuka on ihminen, ja poika sanoi, että isoveli on jo, kun se on ylioppilas. Ja kun vieras kysyi, että onkos mummo ihminen, poika sanoi, että mummo ei oo enää ihminen.

Tuskin ihmistä näin on hänelle määritelty, hän on vain poiminut asenteita sieltä, täältä. Ihminen on se, joka on suorittanut jotakin, tekee jotakin hyödyllistä, esimerkiksi palkkatyötä. Se, joka ei vielä tai enää tee, ei ole ihminen.

Tämä kertoo suorite- ja ansiokeskeisestä määrittely-yhteiskunnasta.

OLEMMEKO MENNEET metsään menemättä metsään ja näkemättä sitä, että metsä pitää kelonsa ja vaivaiskoivunsa. Se, mitä metsässä tapahtuu, voisi tapahtua myös ihmisten maailmassa.

Tarkkahavaintoinen metsien mies oli huomannut, että metsien heimossakin on samaa henkeä ja eroa kuin ihmisten heimossa. Nuoren metsän havupuissa tuoksuu voimakas pihka, ja lehtipuut havisevat malttamattomina. Samanlaiset puut hakevat vieri vieressä toisistaan turvaa. Niillä on vielä hontelo varsi, johon tuulen on helppo tarttua ja taivuttaa sitä tahtomaansa suuntaan.

Ikivanhassa metsässä hopeiset, mahtavat kelohongat, ikikuusikot ja pahkuraiset koivut muodostavat holviston, joka hiljentää kulkijan. Olo on arvokas, melkeinpä pyhyyttä aistiva. Ääntä on huomattavasti vähemmän kuin nuoressa metsässä ja se on erilaista: hiljaista huminaa, usein pelkkää hiljaisuutta.

Havaintoja tehnyt samoojasielu on aina viihtynyt vanhassa metsässä. Kaipuu saakin hänet epäilemään, että onkohan hänessä aina asunut vanha mies, taimesta saakka.

EI OLE PAHA, jos mies ottaa mallia arvokkaista puuvanhuksista. Nuoruuden malttamattomuuden ja tuuliin tarttumisen jälkeen voisi itse kukin alkaa iloita myös siitä, että kaikki mikä minussa on pahkuraista, köyryä ja kiemuraa, kertoo elämän rikkaudesta, sen jäljistä minussa.

Sillä satuttamatta elämä ei ketään ohita. Joku haava näkyy, toinen on niin syvällä sielussa, että sen voi vain kieltää. Ja mitä enemmän vaadimme itseltämme ja toisiltamme täydellisyyttä, sitä ahdistavammaksi ja pelottavammaksi elämä käy.

Ei ole yhtä ikää olla ihminen. Ei yhtä tapaa, muotoa tai mallia.

Kun Sylvi Kekkonen oli lapsena isänsä kanssa retkellä vasikkahaassa, hän löysi solakan valkearunkoisen koivun, jolla oli ihmeellinen seppele vartensa ympärillä. Ikään kuin koivu olisi kantanut kruunua ja sitten kasvanut siitä läpi. Isä tunnusteli tuota merkillistä kehää ja epäili sitä ihmisenmitaksi. Lapsen näkökulmasta kruunu oli korkealla, ja isä totesi sitä ihmettelevälle lapselle, että korkealla on ihmisen mitta.

Tieto hämmensi Sylviä, koska isän pää ei yltänyt kruunun korkeudelle ja isä oli hänelle kuitenkin inhimillisen suuruuden mitta.

IHMISEN MITTA ei ole vain ikää pituutta tai painoa, se on inhimillisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja kestämisentaitoa. Kykyä rakastaa ja olla rakastettu.

Ja kukin meistä on samanlainen paljaaltaan, itsenään ihmisenä, kun ulkoinen riisutaan. Elämällä ei ole osoitetta eikä ikää. Elämä on aina nyt ja ihminen siinä silloisessa mitassaan. Ja jokainen aika on arvokas.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen erikoistoimittaja ja kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.