Ei voi mitään, sanoi auttaja

Tapahtui jämsäläisessä ruokakaupassa muutama kuukausi sitten.

Olin kassalla maksamassa ostoksiani, kun huomasin tuntemattoman naisen hakevan hädissään apua myyjältä. Nainen pyysi lainaksi puhelinta, jotta voisi soittaa hätäkeskukseen.

Hän sai puhelimen ja istui läheisen pöydän ääreen soittamaan. Nainen kertoi puhelimessa, että hänen miehensä oli pahoinpidellyt häntä ja ajanut hänet pois kotoa. Nainen ei ollut saanut mukaansa edes puhelinta tai rahapussia.

Takaisin mies ei häntä päästänyt.

Hätäkeskus ei voinut auttaa.

Päätimme myyjän kanssa yhteistuumin, että apua on kuitenkin saatava. Myyjä soitti naisen puolesta terveyskeskukseen. Oletimme, että se on oikea osoite, kun on todettava pahoinpitelyvammat rikosilmoitusta varten. Kenties terveyskeskuksesta löytyisi myös tieto siitä, mistä nainen saisi yösijan.

Terveyskeskusta ei kiinnostanut. Ei myöskään poliisia, vaikka nainen olisi halunnut tehdä rikosilmoituksen.

Myyjä oli järkyttynyt siitä, ettei apua tuntunut saavan mistään. Hän nieleskeli kyyneleitään myötätunnosta. Pahoinpidelty nainen istui kasvot mustelmilla, tyhjin, loukatuin silmin.

Naisella ei ollut mukanaan mitään eikä hän ollut syönyt hetkeen. Avusta ei ollut tietoa. Ostin naiselle pillimehun, banaaneja ja karjalanpiirakoita. Oli arkipäivän ilta.

Muistin ensi- ja turvakodin. Soitimme Jyväskylään.

Puhelimeen vastannut ymmärsi hädän, muttei hänkään voinut auttaa. Turvakoti ottaisi kyllä naisen vastaan, mutta esteeksi tuli 60 kilometrin matka. Minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä naista viemään. Ja taksi – kuka olisi maksanut taksin?

Vaikka nainen olisi päässyt turvakotiin, kuinka hän olisi päässyt aikanaan takaisin?

Nainen kysyi, eikö kukaan todella voisi auttaa. Oma varmuuteni avusta suli epäuskoksi naisen katseen edessä.

Soitin vielä numerotiedustelusta löytyneeseen seurakunnan päivystävän diakonin numeroon. Kukaan ei vastannut. Aikaa kului ja keinot vähenivät.

Lopulta soitimme tutun diakonin omaan puhelinnumeroon. Hän tuli apuun.

Olin – ja olen – todella tuohtunut naisen saamasta kohtelusta. Ajattelin kysyväni heti virallista tietä, voiko ketään todella kohdella näin? Mutta sitten tuli oma arki ja aikaa kului. Tuli muka-kiireellisempää tekemistä.

En ole tavannut naista sen jälkeen, mutta hän on mielessäni usein. Mitä naiselle kuuluu?

On järkyttävää, että myös ammatikseen auttavat voivat kävellä ihmisen ohi. Ymmärrän, että tapauksia on paljon ja käsiä vähän, mutta jokaisella kaltoinkohdellulla täytyy siitä huolimatta olla mahdollisuus apuun.

Minkä viestin yhteiskunta antaa itsestään, jos sillä ei ole aikaa tai apua kodistaan pois ajetulle? Miksi nainen ei saanut tehtyä tuoreeltaan poliisille ilmoitusta pahoinpitelystä? Miksi hänen vammoistaan ei kaivattu todisteita?

Naisen nimi ei muistaakseni tullut esille missään puhelussa. Sitä ei kai kukaan edes kysynyt.

Nyt, vihdoin, toivon jonkun vastaavan. Kuka auttaisi?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.