Eikö kukaan huoli minua?

Syksy on seuroille ja yhdistyksille kulta-aikaa, joka kannattaisi hyödyntää kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ihmiset etsivät uusia harrastuksia ja kesäkiloista halutaan päästä eroon.

Kun itse muutin Jyväskylään opiskelemaan viitisen vuotta sitten, jäin kaipaamaan kotikunnastani erityisesti pitkäaikaista palloiluharrastusta ja omaa joukkuetta. Pääsy saman lajin pariin on ollutkin täällä Jyväskylässä melko takkuista, vaikka tarjontaa on paljon.

Heti muuton jälkeen onnistuin löytämään sekajoukkueen, jossa miehet kuitenkin arastelivat laittaa palloa minulle.

Seuraavan kerran minut teilattiin jo ensimmäisen puhelinsoiton aikana. Tiedustelemassani joukkueessa oli kuulemma todella kova taso, eikä siellä "pärjäisi kuka tahansa". Puheluun vastannut mies ei vaivautunut edes kysymään, kuinka kauan olin itse lajia harrastanut.

Tänä syksynä rohkaistuin jälleen menemään mukaan erään joukkueen treeneihin. Vastaanotto oli kuitenkin melkoisen nihkeä tai oikeastaan sitä ei ollut lainkaan. En toki olisi kaivannut fanfaareita, mutta pieni esittelykierros olisi ollut mukava.

Monitoimitalolla minulle tuli haikea mieli kun katsoin kaikkia niitä iloisia ja hikisiä naamoja. Kaikenikäiset harrastajat kävivät läpi treeneissä tapahtuneita asioita ja suunnittelivat tulevia.

On valtava rikkaus, jos onnistuu löytämään itselleen sopivan harrastuksen, jonka parissa viihtyy sittenkin kun ensihuuma on ohi. Itse olen löytänyt harrastusten parista hyviä ystäviä, joten sosiaaliset suhteet näyttelevät liikunnassakin merkittävää roolia, eikä seurojen kannata vähätellä sitä asiaa.

Muut lajin harrastajat ovat avainasemassa, sillä vieraassa kaupungissa ja vieraiden ihmisten parissa uuden harrastuksen aloittaminen ei ole helppoa. Vaikka kaikenlaista takapakkia on tullut minullekin, en aio lannistua. Sopiva joukkue kyllä löytyy vielä. Tai jos ei löydy, voin aina kokeilla jotain uutta.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.