Eiköhän heitetä tittelit pois

Kun tavaton on tavallista, voi ryhtyä radikaaliksi ja ottaa käyttöön hyvät tavat.

Asioihin, tilanteisiin ja ihmisiin mennään raamit kaulassa. Mikään ei ole mitään ja kunnioitusta herättävää varsinkaan. On kiva olla mutkaton tavis. Niinku rento ja silleen.

Olemme kadottaneet sävyt. Muodollisen ja ikävystyttävän pönötyksen ja ylilyöntejä kaihtamattoman rentoilun tai sopimattoman käytöksen välissä ei ole mitään. Nauramme säälien kansakoulumuistoja, 1950-luvun ruokaliinaa ja käsien puhtauden tarkastusta, mutta syömme 2000-luvun kunniaksi kivikauden tapaan sormin kaiken mitä käsiimme saamme.

Kädet ja posket, ovenrivat ja kaiteet sokerissa ja rasvassa me lautasliinojen lasiinsullojat vaellamme tahmatassujen tasavallassa onneamme etsimässä.

Teitittely on aataminaikuista. Kuitenkin jotakin särkyy aina, kun syöksytään suin päin ihmisen iholle. Ja ihossa ei tässä yhteydessä ole eroottista perävirettä. Voisimme toinen toisemme kunnioittamisessa kilpailla keskenämme muuallakin kuin avioliitossa.

Siihen pyrki pikkuinen Ullakin, kun vuonna 1954 meni Cygnaeuksenkadun kansakouluun Jyväskylässä. Päivä oli jännittävä, paikka ja oppilaat uusia. Aikansa ujosti ympärilleen katseltuaan, paikkansa luokassa löydettyään, Ulla kääntyi takana istuvan tytön puoleen ja sanoi: "Eiköhän heitetä tittelit pois, minä olen Ulla."

Pienellä padalla oli korvat. Ullalla oli kotoa ja sosiaalisesta kanssakäymisestä selviytymismalli, koska siihen tapaan aikuiset silloin käyttäytyivät sinunkauppoja ja lähempää tuttavuutta tehdessään.

Padoilla on korvat tänäänkin, ja niihin tarttuu monin verroin kaikenlaista kaaokseen saakka. Siksi oleelliseen keskittyminen käy yhä tärkeämmäksi.

Vaisto ratkaisee, mutta me olemme sen suhteen huonoja. Intuitio ja vaistonvarainen oikein toimiminen eivät ole vahvuusalueitamme. Samaan aikaan kun kaikenlaisen ja varsinkin teknisen tiedon määrä on lisääntynyt, perimätiedon ja käyttäytymistapojen ketju on katkennut.

Joskus tiedettiin ihan vaistolla, mitä tarkoittaa, kun eletään ihmisiksi.

Tänään aivan asiallisen näköinen ja varmaan hyvin koulutettukin pariskunta istuu psykologin sohvalla televisiossa kysymässä asiantuntijan apua ongelmaansa, joka on pojan muuttaminen pois kotoa. Mies kysyy vakavissaan, kuinka usein olisi sopivaa käydä pojan luona ja kutsua häntä kotiin, ettei vain häiritse pojan itsenäistymisprosessia.

Asiantuntijausko on mennyt överiksi. Emme luota enää vaistoomme ja miten voisimme, kun emme kohta enää ota vastuuta edes perunankuorimisesta, siihenkin tarvitaan personal trainer, koska pelkään, että teen sen väärin ja siitä seuraa jotain kamalaa.

Pikku-Ulla sai kotoa eväät kanssakäymiseen, ja kun perusasiat olivat tiedossa ja koeteltuja, hän osasi ottaa ne käyttöön oudossakin tilanteessa. Sitä on sivistys. Juuri hyvät tavat estävät meitä muuttumasta barbaareiksi.

Vain barbaari tekee mitä mieleen tulee ja sanoo kaiken mitä ajattelee. Muka rehellisyyden nimissä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.