Elääkö sillä?

Kun kerron opiskelleeni taidehistoriaa, useimmat ihmiset kysyvät, mitä teen työkseni. Kun kerron, mitä teen (esimerkiksi kirjoitan nyt tätä), väistämätön jatkokysymys kuuluu: elääkö sillä?

Se, että seison heidän edessään ja ilmiselvästi hengitän, ei riitä. Saattaahan olla, että taidehistorioitsija on zombie, eikä oikeasti eläkään.

”Elääkö sillä?” on kysymys, joka tulee vastaan aina. Sitä kysyvät yhtä usein tuttavat ja tuntemattomat. Sitä kysytään Suomessa ja ulkomailla. Ja samaan kysymykseen joutuvat takuulla vastailemaan niin taiteilijat kuin kirjailijatkin, humanististen alojen maisterit, kulttuurialan pätkätyöläiset.

Kysyjät odottavat, että sanon ei. Olisi niin kivaa, jos sanoisin ei – sitten minua voisi paheksua. Sitten minä olisin yhteiskunnan elätti. Tai ainakin minulla varmaan olisi puoliso, joka elättäisi minua. (Entä sitten? Jos kiusallani sanoisinkin, että elän jonkun hyväpalkkaisen ihmisen siivellä? Paheksuisitko minua? Miksi ihmeessä?)

 

Nykyään voin sanoa, että olen opiskelija. Sillä pääsee eroon siitä pahimmasta: että joutuisi sanomaan olevansa työtön. (Ihan kuin siinä olisi jotain väärää. Ei ole.) Joskus sanon, että olenhan minä ollut työtön eikä se ole kivaa. Kadehdin työttömänä ollessani ihmisiä, joilla on omaa koulutustaan vastaavaa tekemistä joka päivä.

Joskus kierrän vastauksen toteamalla, että ihminen tulee toimeen niin vähällä, että koko elantokysymys on kummallinen. Jos oletuksena on, että elääkseen tarvitsee useita tuhansia euroja kuussa, niin sitten minä en ole kuulunut elävien kirjoihin koskaan.

Taiteilija Juhani Tuomi kirjoittaa samasta ongelmasta Täydellinen ympyrä -lehdessä (1-2/2011). Häneltä kysytään usein, miksei hän hanki toista työtä, jolla rahoittaisi taiteensa tekemisen. ”Jos lääkärille ei löytyisi töitä, niin olettaisitko hänen vaikka leikkaavan nurmikkoa leipätyökseen, millä rahoittaisi sitten parantajantyötään? Miksi sitten odotat tätä kuvataiteen maisterilta?” Tuomi kirjoittaa.

 

Kun joutuu jatkuvasti vastaamaan omaa elämistään koskeviin kysymyksiin, sitä tulee miettineeksi elämää noin ylipäätään. Työ, jota rakastaa ja johon suhtautuu intohimolla on harvojen etuoikeus. Usein se saattaa tarkoittaa valintaa tulla toimeen pienemmällä palkalla kuin jossakin toisessa työssä.

Halu elää joka päivä eikä vain lomalla ja viikonloppuisin ajaa ihmisiä yhä enemmän leppoistamaan elämäänsä. Jossain vaiheessa me emme ehkä enää kyselekään toisiltamme ”elääkö sillä, mitä teet?” vaan ”onko elämäsi hyvää, kun teet tätä työtä?” Siihen jokaisen pitäisi pystyä vastaamaan kyllä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.