”Elä turnausta, älä kotikisoja”

Viimeisin kotikisoissaan mestaruutta juhlinut maa on jo edesmennyt Neuvostoliitto. Kivikasvoiset pelimannit nostelivat kapteeni Vjatsheslav Fetisovin johdolla MM-kannua 1986. Edellisenä keväänä slovakkikapteeni Darius Rusnak nosti mestaruuskannun, kun niin ikään jo edesmennyt Tshekkoslovakia nappasi kultaa Prahassa.

Miksi maailmanmestaruuden voittaminen kotijäällä on niin vaikeaa?

Punakoneen Moskovan juhlista on kulunut 26 vuotta.

Tshekki on voittanut peräti kuusi mestaruutta, mutta ei yhtään niistä kaksissa kotikisoissaan.

Ruotsi on voittanut sen jälkeen viisi mestaruutta, mutta ei yhtäkään niistä kolmissa kotikisoissaan.

Venäjä? Kolme mestaruutta, muttei yhtäkään kaksissa kotikisoissaan.

Kanada isännöi MM-historiassa kisoja ensimmäisen kerran 2008. Nimekkään nipun piti marssia mestariksi paraatiovista, mutta kattia kanssa.

Slovakia kokosi vuosi sitten kotikisoihinsa vielä kerran kultaisen sukupolven pelaajakatraansa. Konkarit jäivät Bratislavassa statisteiksi.

Suomi on järjestänyt kevään 1986 jälkeen kisat kolmesti.

Kaksi mestaruutta – ne ainoat – ovat tulleet mailta vierahilta.

Leijonien päävalmentajana vuoden 2003 kotikisoissa ja kakkosluotsina kevään 1997 turnauksessa toimineen Hannu Aravirran mukaan joukkueen pitäisi elää turnausta, ei kotikisoja.

Vuoden 1997 kisoissa Leijonien koheesio katosi majapaikkana toimineen hotellin yökerhoon. Majoittuminen keskelle Helsinkiä vuoden 1995 kultahuumaa edelleen elävien fanien keskelle osoittautui pahaksi virheeksi. Joukkue hukkui kannattajineen yön sykkeeseen; keihäänkärkenään julkisuuteen hullaantunut päävalmentaja Curt Lindström.

Keväällä 2003 asuttiin vahingosta viisastuneena hieman sivummalla, kävelyetäisyyden päässä Hartwall Areenasta.

Joukkue sai liikkua vapaasti lukuun ottamatta otteluita, joihin siirryttiin yhdessä bussilla. Välipäivinä pelaajat saivat tavata sukulaisiaan ja ystäviään vapaasti ja ainakin osa NHL-pelaajista yöpyi perheittensä luona.

Harjoitusten yhteydessä joukkueen pukusuojakäytävällä kekkuloi jos jonkilaista julkimoa.

Leijonat ei kasvanut joukkueeksi koko turnauksen aikana.

Ehkäpä Aravirta on oikeassa.

Ehkä kotona pitäisi käyttäytyä kuin vieraissa. Ehkä menestys onneen on, että Helsingissäkin käyttäydyttäisiin aivan kuin kisat olisivat Tukholmassa tai Bratislavassa. Ruokaillaan yhdessä, liikutaan yhdessä – ja sovitaan ennen kaikkea yhteiset pelisäännöt sille, missä menee jääkiekon ja ulkokiekkoilullisten vouhotusten välinen raja.

Se on tällä kertaa vieläkin tärkeämpää, kun kisojen tv-oikeudet ostanut yhtiö on ihon alla seitsemän päivää viikossa ja 24 tuntia vuorokaudessa.

Ei aikuisia ammattilaisia pidä toki hoivaamaan alkaa. Se olisi yhtä lyhyt tie kuin hollitupamainen ilman yhteisiä sääntöjä eläminen.

Niin tai näin; iso haaste Jukka Jalosella esikuntineen on edessä.

Kotikisat ja maailmanmestarin status tietävät yhtälönä kaikkien aikojen hulabaloota.

Se kevään 1986 kultajoukkue ei pelien ulkopuolella elämöinyt.

Neuvostoliitto ei edes harjoitellut Luzhnikissa. Joukkue tuli peleihin jossain Moskovan ulkopuolella sijainneesta harjoituskeskuksesta ja hävisi takaisin aroille heti otteluitten jälkeen.

Perheenjäseniä oli nähty viimeksi joskus kuukausia ennen turnausta.

Hintansa oli punakoneen mestaruuksillakin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.