Elämän ja kuoleman pelkääjiä

Minä on nykysuomen rakastetuin sana. Minäminäminä.

”Minä olisin voinut olla siellä!” Kollektiivinen suru ei tule tapahtuneesta, vaan siitä hirmuisesta mahdollisuudesta, että se olisi voinut tapahtua minulle. Minulle!

Ja siitä kiitollisuudesta, että se en ollut minä, vaellan viemään kukkia ja kynttilöitä täysin vieraiden ihmisten kuolinpaikoille.

Elämä on eriarvoista vaikka ei pitäisi. Niin on kuolemakin vaikka ei pitäisi. Suureksi kuolema tulee silloin, kun monta ihmistä menee yhtä aikaa samassa paikassa.

Joka päivä toista sataa ainutkertaista elämää loppuu ainutkertaiseen kuolemaan, mutta koska olet nähnyt uutisen: Ota lakki päästä. Tänään kuoli 136 suomalaista.

Tavallinen kuolema on - tavallinen. Boooooring.

Joukkotragedioiden välissä päissään rähisijät saavat mediassa metrikaupalla palstatilaa. Olitko paikalla? Lähetä kuva! Ennen nuoret riehujat vietiin korvasta kotiin ja sanottiin, että häpeä.

Häpeä on kuollut mutta häpäisy elää. Edes se tuo väriä tylsään arkeen, jossa ei tapahdu mitään.

Mun mobiili ei oo pärähtäny noin minuuttiin, ja netissä on ainakin tunnin vanha juttu! Kansanedustaja hiplaa kehotuksista huolimatta iPadia istuntosalissa. Onkohan musta mitään missään?

Koukussa olevat tärisevät ja media ruokkii kyltymätöntä kitaa.

Kaikesta puuttuu rauha. Ihmiseksi kasvamisesta, arjessa elämisestä, oppimisesta, työn tekemisestä, onnettomuuksien tutkimisesta, lain säätämisestä. Kukaan ei kuuntele ketään, ei keskity, ei ajattele.

Elämä on kaaos, jonka päässä on kuolema, kaikkien rajojen raja, josta kukaan ei kunnolla puhu.

Jokainen elämä on arvokas ja jokainen kuolema suuri. Tragediat ovat hirmuisia, mutta niin ovat vanhusten itsemurhatkin. Entä huoneisiinsa kuolleet yksinäiset, syöpään menehtyneet lapset, kuoliaaksi kiusatut, liiassa työnteossa sydämensä särkeneet…

Pieneksi nimettömäksi uutiseksi yltävät rattijuopon uhrit. Kaahareiden jäljiltä hengissä selvinneet mutta eliniäkseen vammautuneet ohitetaan, kun niitä on niin paljon ja pitkin maata.

Tylsän elämän valittajat voisi viedä vaikeasti vammaisten tai kroonisesti sairaiden ja heidän hoitajiensa ja omaishoitajiensa keskelle viikoksi ja sanoa, että revi siitä.

Ei kuolema ole julma, elämä on.

Silti, kun pitkään laitoksessa unohdettuna ollut vanhus kuolee, omaiset kiiruhtavat paikalle syyttämään – jos ei nyt ihan hoitovirheestä niin laiminlyönnistä kuitenkin.

Kuolema tulee pelottavan lähelle, ja joku ei hoitanu tätä juttua.

Kun ei ole yhteistä suurta kertomusta, yhteisiä arvoja, yhteisöjä, edes toinen toisensa kunnioitusta, kukin leijuu narsisminsa varassa ikuista onnea etsimässä, ja se on elävien helvetti.

Turvaton tekee itsestään huutomerkin. Kaikki minän huutajat eivät ole narsisteja. Moni huutaa pelkoaan, että minäkin olen. Särkee pulloja, vääntää kylttejä solmuun, neniä poskelle. Älkää jättäkö!

Pelko nakertaa eikä mene pois. Ei mene elämä eikä kuolema.

Vastoinkäymiset ja pettymykset opettavat eniten, kun oppimista opetellaan rajojen turvassa rakkaudellisessa ilmapiirissä. Saman armon varassa vanhemmat ja lapset. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen.

Kaikista ei tule ilmaveivin tekijöitä, mutta jokaisesta voi tulla kulman kohteliain poika, joka toimii eikä vain viisastele niin kuin se stadilainen, joka istualtaan katseli ratikan käytävällä keppinsä varassa seisovaa pappaa ja sanoi: ”Käpy, sun kannattas panna kumi ton kepin päähän, niin pitäs paremmin.”

Vanha kuittasi: ”Jos isäsi olisi pannut kumin kepin päähän, minullakin olisi nyt istumapaikka.”

Luonto on hyvä opettaja. Katso lintua, joka hautoo tylsällä paikalla sinnikkäästi päivästä toiseen ja ilman tutkintoa toimii niin, että sen poikaset selviytyvät elämässään. Ota se konsultiksi.

Aja Konnevedeltä Istunmäelle ja mykisty yhä Asta-myrskyn jäljistä. Mene sitten kapakan terassille nyrkkejäsi näyttelemään. Naurat itsekin.

Konneveden kunta voisi tienvarsikyltillä kertoa matkailijalle, mistä näky on peräisin.

Tulisi matkamuistoksi mittasuhteita.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.