Elämyksen ei tarvitse olla meteliä

Minä varoitan teitä: koko maailmasta on tulossa valtava elämyspuisto. Jatkuvassa informaatiovirrassa kasvaneille ihmisille mikään ei ole tarpeeksi nopeaa, tarpeeksi värikästä tai tarpeeksi kovaäänistä. Internetin ja tv:n kuvatulvan heikentämä keskittymiskyky venyy äärimmilleen, kun nettisivun latautumista pitää odottaa kokonaiset viisi sekuntia. Jopa lukemisesta on tullut nopeuslaji; kauppojen hyllyiltä löytyy oppaita pikalukemisen saloihin.

Kun hitaasta ja hiljaisesta ei osata enää nauttia, on kaikesta tehtävä suurta ja elämyksellistä. Asioiden itsensä kiinnostavuuteen ei enää voi luottaa. On tehtävä huomiota herättävää, on keskityttävä sisällön sijasta muotoon, jossa asiat esitetään.

Pitkään ohitin kamppailun suurimmasta elämyksestä huvittuneella olankohautuksella. Enää se ei onnistu. On astuttu pyhälle maaperälle: museot ovat alkaneet mainostaa näyttelyjään elämyksellisinä. Vaikka itse taiteessa ja historiassa olisi elämystä kerrakseen, tarkoitetaan elämyksellisyydellä tässä yhteydessä jotain muuta: kävijöille tarjotaan dramaattista valaistusta, luukkuja joihin kurkistella ja esineitä, jotka pelästyttävät alkamalla puhua, kun niitä lähestyy.

Museoiden elämyshakuisuus johtaa helposti keinotekoisuuden tunteeseen. Tehokkuuden nimissä ihmiset pakotetaan kokemaan identtisinä toistuvia massatuotantoelämyksiä. On vaikeaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, kun kaikkialla ympärillä tapahtuu jotain. Esineet peittyvät ääni- ja kuvamaton alle. Ulkopuolelta ihmiselle pakotetut elämykset ontuvat ja haalistuvat kerta kerralta. Luukkuihin kerran kurkistanut kävijä ei ylläty enää toisella käynnillään.

Tarinoiden lisääntyminen museoissa on sinänsä hyvä asia. Historia, taiteen ja tieteen saavutukset jäävät parhaiten mieleen tarinoiden kautta. Vaarana on liika luottamus teknologiaan, joka mahdollistaa kuulokkeiden toistamat, kaikille samanlaiset opaskierrokset. Koneille ei voi esittää kysymyksiä. Kun taideteokset ja kulttuurihistorialliset löydöt esitellään yhä uudelleen samoin sanoin, muuttuu museon valitsema tarina puolivahingossa totuudeksi, ohjeeksi siitä, kuinka taide tulisi nähdä ja kuinka menneisyys tulisi tulkita.

Jos joidenkin paikkojen tulisi hyväksyä myös hiljainen, sisäänpäinkääntynyt ja ihmisestä itsestään lähtevä tiedonjano, niin juuri museoiden. Suurimmat elämykset eivät synny puhuvista vitriineistä vaan esineistä, teoksista ja menneisyydestä itsestään. Tiedon etsiminen, oivaltaminen ja omassa tahdissa löytäminen tuottavat kestävintä, jopa elämänmittaista elämystä. Usein hiljaiset ja hitaat elämykset ovat niitä, jotka kannustavat omaan ajatteluun, oman kokemuksen arvostamiseen ja kriittiseen tiedonhakuun, joka parhaimmillaan kirkastaa omaa tapaa nähdä ja selittää maailmaa.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja ja kriitikko.