Elävä musiikki on taidetta baarissakin

Se, mitä tapahtui huhtikuisena iltana Jyrockissa, on tapahtunut lukuisia kertoja missä tahansa elävää musiikkia tarjoavassa ravintolassa tänä kesänä.

Ilokiven yläkerta pullisteli ihmisiä. Yleisö odotti lavalle rap-artisti Paperi T:tä, joten tungos ei yllättänyt ketään.

Artistin edellispäivänä julkaistu esikoisteos Malarian pelko leijui ilmassa aggressiivisena ja painavana, eikä vähiten artistin perille asti menevän livepreesensin takia.

Mumisin mielessäni Paperi T:n sylkemiä sanoja, muistin yllättävän paljon jo ulkoa. Hämmästelin suoranaista runoutta. Ymmärsin taas jotain uutta ja syvempää artistin teksteistä.

Aivan lavan vieressä oli sopiva paikka ja hyvä näkyvyys. Tulkinta imaisi intensiivisesti maailmaansa.

Kun hittipotpuria odottelemaan saapunut muutaman ihmisen kopla rynni yhtäkkiä ympärilleni, yhteyteni lavalle katkesi. Näköaistini rajoittui edessäni seisoviin selkiin, ja esiintyjän lyyrisen lausunnan peitti festariohjelman ulkopuolisen esiintyjän lyyrinen kertomus edellisen kolmen viikon kuulumisista.

Joo, ei vitsi Jari sanoi mulle sitä ja tätä ja sitten töissä Pirjo on ollut vähän hankala. Onks Mira ja Pera tulossa tänne ja mites sulla meni se työhaastattelu ja entä oliko se Taina oikeesti raskaana.

On varmaan ärsyttävää, kun yrittää kertoa kaverille Jarin, Pirjon, Miran, Peran, Tainan ja vielä omatkin kuulumiset vajaan kuukauden ajalta, mutta joku huutaa lavalla koko ajan päälle. Aika epäreilua, että jätkälle on annettu äänentoistolaitteet ja muut joutuvat huutamaan äänensä käheiksi.

Vieruskavereideni oletettu huutamisen tuska suli helpotukseen ja iloon, kun se lavalla mylvinyt jäbä sai vihdoin kerrottua siitä, kuinka Sä jätät jäljen. Loppu olikin sitten Elokuvaa ja Resnaisia, Beefheartia & Aaltoa.

Silminnähtävä ilo, jonka pitkään odotettu hittipotpuri toi, vaiensi porukan. Viimeiset kolme biisiä täyttivät vihdoin huutajienkin laatustandardit ja ansaitsivat heidän hiljaisen huomionsa.

Itse olisin halunnut kuulla ja nähdä kaikki muut paitsi ne kolme sinkkubiisiä, jotka olin kuluttanut rei’ille odotellessani pitkäsoittoa koko pitkän talven.

Toisille keikalla käyminen on kuin mikä tahansa baari-ilta. Hittibiisit kuulostavat etäisesti tutuilta, on kiva tanssia. Illan pääesiintyjät ovat kylmä bisse ja heikko tasapaino.

Eräs toinen, vähemmän suositulta vaikuttava motiivi käydä keikoilla liittyy sellaiseen taidemuotoon kuin musiikki. Silloin anniskeluravintolassa ollaan katsomassa, kuulemassa ja tuntemassa elävää musiikkia. Lasiin sylkemistä tämäkään suhtautumistapa ei vaadi.

Melko moni taidemuoto ansaitsee kunnioittavan hiljaisuuden ehdottomasti: teatteriesitys, filharmonian konsertti, leffa elokuvateatterissa, runonlausunta. Teatterissa tai klassisen musiikin konsertissa käyminen ei ole kuin mikä tahansa ilta. Konserttisalissa et voi valita kuulutatko koko kansalle kuulumisiasi vai kuunteletko hiljaa.

Tämän kunnioitusta nauttivien taiteiden joukon ulkopuolelle jää turhan usein populaarimusiikki. Ehkä se johtuu siitä, että populaarimusiikin paikka on usein anniskeluravintolassa tai yökerhossa. Alkoholi vaan on tunnetusti aika kulunut ja huono tekosyy.

Joten seuraavan kerran, kun olet leffassa, ilmaannun paikalle kännissä jauhamaan edellisviikkojen kuulumisia. Lupaan juoruta myös Perasta ja Mirasta.