Eletty elämä elää vain muistamisessa

Tapanani on lukea välistä englantia kynä kädessä. Käyttämätön kieli rapistuu ja hyvä kirja on hauska apuri. Englanti on idiomaattista, puhetilanteissa on osattava sanomuksia ja sitaatteja yhteyksineen. Have an itching palm eli jollakulla on kutiseva kämmen tarkoittaa rahanahnetta, kun taas meillä kynsiäni syyhyttää merkitsee asiaan puuttumisen intoa. Palmist on kädestäennustaja.

Äkkiä tuijotin sanontaa tuntea kuin kämmenensä eli jokin on itsestään selvää, tuiki tuttua. Koska viimeksi katsoin kämmentäni? Tuntisinko viivakuvion? Mitä ensinkään tiedän lähellä olevasta?

Päiväkirjan välistä putosi viimetalvinen leike Keskisuomalaisesta: Kamerunilainen opiskelija Thomas Babilasama puhui suomalaisten yksinäisyydestä, yhteisöllisyyden puutteesta. Perhe ei pidä yhtä, eivät puhele. Ystävät eivät huomaa, tuttavat kulkevat ohi. Kukaan ei auta. Arki on täynnä hylättyjä, syrjään sysättyjä ja laiminlyötyjä. Ihmiset elävät itsessään kuin ikkunattomassa huoneessa. Oma suu on lähinnä, mutta välistä tuntuu kuin siitäkään ei menisi mitään sisään eikä tulisi ulos.

"Suomalaiset eivät ole onnellisia", sanoi Babilasama ja oli oikeassa, kun ajattelee uutisoituja tragedioita, joita kukaan ei ole uskonut tapahtuviksi.

Poliisin on vaikea saada tietoja kadonneesta henkilöstä. Ihmiset eivät muista ulkonäköä, tiedä aviopuolisonsa töistä, tavoista tai kulkureiteistä. Lapsen elämästä ja päivittäisestä olemisesta ei vanhemmilla ole tietoa. Onnettomuuden tullen ihmiset hämmästelevät. Naapurin vuosikautinen perheväkivalta on jäänyt merkille panematta, masennus tai alkoholismi tunnistamatta, vanhuksen avuttomuus ja kuihtuminen ei ole havahduttanut.

Hymyilyttävääkin tietämättömyyttä on. Kukaan ei muista, että syksy 2000 oli lumeton ja yhtä synkkä kuin tämä mustan lumen alkutalvi. Ihmiset seisovat uudella bussipysäkillä ajattelematta entisen ulkonäköä, huomaamatta graffittien keräytymistä. Kuka nimeää vielä Kirkkopuiston kaadetut ikipuut? Yksi ei ole koskaan maakunta-arkistoa huomannut tai toinen ei ole nähnyt ravintolaa, vaikka päivittäin sen ohi kulkee.

Arkiympäristön muutokset tai puutokset eivät kohauta. Vaarallinen risteys on valoitta, kunnes joku isokenkäinen kuolee, puro tai leikkikenttä saa ränsistyä ja saastua kenenkään valittamatta.

Kotiseutuoppi on unohtunut, sunnuntaiset kävelyt ja tutkimusmatkat historiaa. Ihmiset ryntäilevät olemattomassa, ovat sukeltaneet virtuaalitodellisuuteensa, jolla ei ole yhteyttä mihinkään.

Voisi sanoa, että arki on yhdentekevä. On keskityttävä olennaiseen, suuriin linjoihin, visioihin, globaaleihin ongelmiin. Ihmiskunta on tärkeämpi kuin naapuri. En usko tähän. Pienessä on suuren kuva, antaahan hitufysiikkakin tietoa kosmoksen laeista.

Tein matkan toiselle tähdelle, luin Gabriel García Márquesin teoksen Elää kertoakseen, joka kuvaa Kolumbian vuosia 1920-50. Matka oli raju. Márques kirjoittaa perheensä ja itsensä historiaa Aracatacassa, Bogotássa ja Cartagenassa. Eksoottisista nimistä tuli tuttuja. Yksityisen kautta koin diktatuurin, sodan, köyhyyden, tietämättömyyden ja toisaalta työn, tiedon, runouden ja oikeudenmukaisuuden intohimoisen toivon. Opin.

"Elämä ei ole se jonka ihminen eli, vaan se jonka hän muistaa, ja niin kuin hän sen muistaa siitä kertoakseen" on biografian motto. Ilman havaitsemista ja huomaamista ei ole muistia. Muistitta ei ole kertomusta. Kertomukseton on minätön, elämätön ja onneton. Tyhjä ja yksin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.