Elitismi myrkyttää

Julkisessa keskustelussa on paha vääristymä. Toiset ovat äänekkäämpiä kuin toiset. Mutta ennen kaikkea: toisten sanoma painaa enemmän kuin toisten. Kärjistetysti kyse on elitismistä, joka myrkyttää yhteiskuntaa kiihtyvällä tahdilla.

”Persu”, ”juntti”, ”luuseri”. Vähätteleviä lisänimiä heitetään ilmoille usein ja samalla sanoma voidaan painaa villaisella. Kuulija tuomitsee eikä pysähdy edes miettimään, minkälaisesta todellisuudesta joskus radikaaliltakin tuntuvat kannanotot kumpuavat.

Onko hyväosaisen kokemus oikeasta ja väärästä oikeampi kuin vähäosaisen? Jos näin on, on yhteiskunta todella vääristynyt.

Samalla osa kansanedustajista tekee omalla toiminnallaan hallaa ryhmänsä asialle. Jokainen törttöily vähentää todellisen sanoman kuuluvuutta ja vahvistaa ennakkoluuloja.

Valitettavasti myös media on ansainnut osansa elitismikritiikistä. Jos media ei ota vakavasti kaikkia katsontakantoja, miksi kukaan ottaisi? Eikö median tärkein tehtävä olisi raja-aitojen poistaminen ja ymmärryksen lisääminen? Vähäosaisten ääni pitäisi saada kaikumaan kaikkien suomalaisten korviin.

Viime viikolla kerrottiin, että joka kolmannella suomalaisella on vaikeuksia selvitä pakollisista kotitalousmenoistaan. Maanantain ja tiistain aikana ihmeteltiin suomalaisten tulokärkeä. Verotiedot ahdistavat. Kuilu on syvä, se on pelottava.

Onko niin, että äänekkäimmin näkyvissä ovat ne harvat, joilla on enemmän? Onko niin, että vähäosaisten äänen lisäksi unohtuu myös suomalaisten suuren enemmistön ääni?

Ja samalla: rahasta viis, kunhan rikkaillakin olisi ymmärrystä myös toisenlaisesta elämästä.

Tavallisesti tienaavalla on entistä tiukempaa. Maksuhäiriöiden määrä kertoo siitä, että kyse ei ole vain välinpitämättömyydestä ja holtittomuudesta. Työttömyys ei ole poikkeus. Kaikki kurjuus ei ole jonkun oma syy.

Elitismi on levinnyt laajalle.

Ystäväni joutui jäämään sairauslomalle ja anoi sairauspäivärahaa. Asian käsittely kesti kauan, mutta virkailija ei ymmärtänyt avuntarvitsijan huolta, vaan virkkoi: ”Eikö sinulle ole aivan sama, saatko nyt vähän rahaa vai sitten kerralla enemmän?”

Kannanotto on tässä ajassa radikaali: Onko sama, saavatko lapset kerran enemmän ruokaa vai joka päivä edes vähän?

Toisessa tapauksessa kovista kivuista kärsinyt pyysi lääkäriltä apua, mutta lääkäri ei ottanut miestä tosissaan: ”On turha tulla särkylääkkeitä tinkimään.”

Iäkäs mies hankalasta matkasta – hän tuskin oli lääkärillä huvikseen.

Julkisessa keskustelussa kauhistellaan hurjia elämänkohtaloita ja sitä, että konkreettista apua on vaikea saada. Samalla tuomitaan epätoivoiset, koska he eivät ole pyytäneet apua.

Pahimmissa tapauksissa sanojen tasolla painotetaan, ettei kenenkään tarvitse pärjätä yksin – mutta tekojen tasolla hänet hylätään.

Kaikkein tärkeimpiä ovat kuitenkin asenteet. Muutosta ei voi tapahtua, ennen kuin äänekkäimmät edes haluavat ymmärtää, mitä on elää tili tyhjänä, loppuun uupuneena tai toivottamana.