Elokuvan kritiikin kritiikkiä

Peter von Bagh sai tänä vuonna Saarijärven Matti Pellonpää -palkinnon elokuvakulttuurin edistämisestä. Von Bagh sanoi Saarijärvellä arvoituksellisesti, että ”ennen oli paremmin”.

Jos tarkastelee vaikkapa suomalaisen elokuvakritiikin nykytilaa aikaisempien vuosikymmenten elokuvakirjoittelua vasten, tilanne näyttääkin huolestuttavalta. Elokuvahistorian taju ja esteettinen vaisto ovat kadonneet. Ja tämän on korvannut elokuvan hedonistinen kuvakulttuuri, eräänlainen pikaruoka-visuaalisuus. Pieni elokuvakritiikin historiallinen kertaus on siis paikallaan.

Suomenruotsalaisella puolella elokuvakritiikki eli 1950- ja 60-luvuilla kukoistuskauttaan. Jerker A. Erikssonin humanistinen sivistys loivat hänen elokuva-arvosteluilleen kantavuutta samalla, kun ne antoivat kiinteän näkökulman kerronnan eri traditioihin.

Erityisesti amerikkalaisesta elokuvasta, esim. John Fordista, Eriksson kirjoitti syvälle luotaava tekstiä. Näitä tekstejä lukiessa lukijalle syntyy pakkomielle siitä, että ne pitäisi heti nähdä, päästä sisään Fordin maailmaan. Erikssonia lukiessa syntyy tietoisuus siitä, miten fordilainen kerronta ja dramaturgia ovat oikein rakentuneet.

Innostuneen näkökulman tarjosivat myös Jörn Donnerin kritiikit ja reportaasit uuteen eurooppalaiseen elokuvaan, 50-luvun Michelangelo Antonioniin ja erityisesti Ingmar Bergmanin tuotantoon. Donnerin ilmavia johdantoja kestää edelleenkin lukea hänen elokuvakirjastaan Viettelysten aika.

Myöhemmin tällaista elokuvakirjoittelun kunnianhimoista linjaa jatkoi myös Ywe Jalander, joka kirjoitti mieleenpainuvasti Robert Bressonin merkkiteoksesta Suloinen nainen materian ja hengen välisenä konfliktina.

Von Baghin omassa elokuva-esseistiikassa yhdistyvät ontologia, André Bazinin peruskysymys ”Mitä elokuva on” ja suggestiivinen esitystapa, syvä elokuvahistoriallinen sivistys ja lukijan näkökannalta eräänlainen esitystavan ”goethelainen pedagogiikka”. Von Bagh lienee kohta maailmassa ainoita, joka on nähnyt elokuvaklassikot aitoina filmikopioina.

Amerikkalaisen kirjallisuuden ja elokuvan asiantuntija Matti Salo ja monien perusteellisten elokuvakirjojen tekijä, elokuvamelodraaman tuntija Sakari ToiviainenMikko Niskas -kirjan kirjoittaja – ovat niin ikään tämän humanistisen elokuvakirjoittamisen tradition perillisiä. Yhteistä näille erilaisille kirjoittajille on, että elokuvan kysymyksiin suhtaudutaan vakavasti, muunakin kuin pelkkänä kertakäyttöviihteenä.

Lopuksi sitaatti loistavan nihilistin Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää -romaanista, siitä mistä elokuvassa voisi olla kysymys: ”...valkokankaan tapahtumat eivät täysin vastaa elämää, niihin jää epäselvä tila köyhille, unelmille ja kuolleille.” (Siltala 2012, suom. Jukka Mannerkorpi). Voiko monestakaan nykyelokuvasta puhua tällaisin runollisin, kohottavin sanakääntein?