Enää reilu vuosi nelikymppisten äijien ikäkerhoon

Huhtikuussa 1996, ollessani 24-vuotias, kirjoitin australialaisen AC/DC:n Helsingin-konsertista arviossani näin: "Ounastelin etukäteen näkeväni AC/DC:n viimeisen kerran, ovathan äijät jo yli nelikymppisiä".

Vähänpä tiesin! Ensi kesän Tampereen stadionkeikkaansa uskallan silti veikata jäähyväisten jätöksi suomalaisyleisölle, mutta mistäs näistä rockin ikiliikkujista tietää.

Neljäntoista vuoden takaisen Juho Hämäläisen mielestä 40-vuotiaat ja sitä vanhemmat olivat iäkkäitä kääkkiä. Sellaisia väsähtäneitä aikuisia. No, ensi vuoden toukokuussa minäkin joudun ohittamaan tuon maagisen neljän vuosikymmenen virstanpylvään. Hei, nimeni on Juho, olen nelikymppinen.

Huh huh, kylläpä tuntui pahalta kirjoittaa tuo. Ei sillä, että kokisin elämäni muljahtavan sillä kellonlyömällä ehtoopuolelle. Jotenkin tuo nuoruusvuosina omaksuttu, ikärasismia henkivä asenne kuitenkin kummittelee takaraivossa. Siitäkin huolimatta, että itsekin olen pian sellainen. Siis nelikymppinen.

MITEN TÄSSÄ NÄIN pääsi käymään? Enhän minä ole muuttunut tärkeissä asioissa juuri mitenkään. Pidän edelleen kovaäänisestä rockmusiikista, hyvästä kirjallisuudesta, sarjakuvista, videopeleistä ja asioiden suoraan sanomisesta.

Olen populaarikulttuurin kulutustottumuksiltani varsin tyypillinen lapsuutensa 1970-80-luvulla viettänyt suomalainen.

Vanhempieni sukupolvelle, tuolle suuriin ikäluokkiin kuuluvalle ja parhaillaan vauhdilla eläkepommiksi muodostuvalle väestönosalle moinen on varmasti lapsellista haihatusta.

He leikkivät lapsuudessaan maaseudulla käpylehmillä, raatoivat pelloilla sotavuosien traumatisoimien vanhempiensa apuna, hankkivat ammatin ja muuttivat aikuisina laumoittain kaupunkien lähiöihin. Jossa synnyimme me.

Siinä ohessa saatettiin kuunnella finnhitsejä ja vähän Beatlesia, mutta se nyt oli sitä nuoruuden haihattelua.

PARIKYMPPISENÄ IHMETTELIN Soundia lukiessani, että miten se-ja-se-muusikko jaksaa vielä kiertää maailmaa, kun ikääkin on kohta viisikymmentä vuotta. Että eikös se kohta jo kuole pois? Eihän sitä viimeisiä vuosia kannata keikkabussissa viettää.

Nyt moinen huvittaa kovasti. Elämänkokemuksen karttuessa on perspektiivi laajentunut kummasti. Mikä onkin parasta tässä vanhenemisessa.

Jos ihminen katselee jatkuvasti taaksepäin valitellen, että kyllä ennen vanhaan kaikki oli paremmin, niin silloin elämänhallinnassa on vakavia ongelmia.

Olisi aivan hirvittävää olla parikymppinen nuori mies. Eihän siinä iässä tajua mistään mitään, kun päässä pyörivät vain tissit, rockbiisit ja olut.

Mitä se pappa siellä piipittää, murisevat juniorit siellä päässä, ja toki ihan syystä.

Yhdestä olen kuitenkin varma. Nykypäivän nelikymppiset ovat ihan toisenlaista sakkia kuin edeltävän sukupolven nelikymppiset. Eikö niin? Ovathan?

En kai minä ole vielä aikuinen? Enhän?

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen verkkotuottaja, joka toivottaa sydämelliset onnittelut perjantaina 40 vuotta täyttäneelle ystävälleen Samille.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.