En häpeile viiksiäni

Moni varmaan muistaa ne söpöt ystäväkirjat, joita vaihdeltiin ja täyteltiin moneen otteeseen lapsena. Jokaisessa kirjassa oli aina oma viivansa harrastuksille, mutta minusta se osio tuntui aina tosi hankalalta. Nyt vuosia myöhemmin olen pohdiskellut tätä samaa asiaa, minä kun en mielestäni harrasta kuntosalia kummempaa. Vähitellen ajatukseni ovat kuitenkin kirkastuneet. Kyllähän minä harrastan!

Olen keräilijä. Mutta en suinkaan mikä tahansa postimerkkeilijä tai pölyttynyt hamstraaja. Olen jotakin paljon spesiaalimpaa. Minä kerään kissanviiksiä.

Yhden mielestä se kuulostaa huvittavalta, toista taas ällöttää, kolmas pitää minua sekopäänä. Mitä sä teet niillä, usein kysytään. Vastaus on yksinkertainen: en mitään. Ne ovat somassa pienessä rasiassa ja se siitä. En suunnittele tekeväni niistä taideteosta, enkä katsele tai koskettele niitä. En myöskään ole suunnitellut myyväni niitä jyväskyläläiselle ravintola Kissanviiksille, sitäkin on monesti kysytty. Olen luullut, ettei keräiltävien asioiden ole pakko olla tarpeellisia. Eihän kivien, simpukoiden tai jääkiekkokorttien keräilijöiltäkään tivata asiasta.

En tarkalleen muista milloin omintakeinen harrastukseni on alkanut, kenties joskus kymmenisen vuotta sitten. Siinä ajassa viiksiä on ehtinyt kertyä jo aikamoinen nivaska, lukumääräisesti ehkä pari sataa. Joku on joskus kauhistellut, että ei kai minulla mitään kansiota ja päivämääriä niille ole. Se olisi jo minustakin liikaa.

Tahdon myös huomauttaa, etten käytä viiksien hankintaan voimakeinoja. Ainoastaan itsestään pudonnut karva kantaa keräilyarvoa. Mustat viikset ovat kokoelmassani harvinaisempia kuin valkeat ja kaksiväriset, tyvestä tummat miellyttävät eniten silmääni.

Kenenkään tuttavani ei kannata vielä huolestua. Minut uskaltaa edelleen kutsua kylään, en nimittäin nuohoa nurkkia ja sohvanaluksia viiksenhimoissani. Suurin osa keräilykappaleista on peräisin vanhempieni kissoilta. Muutamia on löytynyt mummolasta ja veljeni kotoa sekä yksi ohimennen kaverini eteisestä. Vuosi sitten sain jopa ensimmäisen perheen ulkopuolisen lahjoituksen työkaveriltani. Sittemmin olivat keränneet koko perheen voimin parisenkymmentä viikseä kasaan ihan vain minua varten. Myös äitini työkaveri on kantanut jo kortensa kekoon.

Koska omassa taloudessani asuu tätä nykyä kolme viiksekästä (joista kaksi on kissoja), päätin siirtää mittaamattoman arvokkaan kokoelmani vanhempien työhuoneesta oman kattoni alle. Sysimustan kissaystäväni varistamat keräilyharvinaisuudet ovat kulkeutuneet aina tiskirättiin asti. Keskenkasvuinen Karvisen värityksellä ja ruokahalulla varustettu kuoma puolestaan kasvattaa naamakarvojaan vielä tovin. Varmaa on kuitenkin se, että näiden kaverusten kanssa saan haravoida viiksiä eteisen matosta jatkossakin.

Jos joku nyt sattuu pitämään minua täytenä kylähulluna, voin puolustuksekseni todeta, etten ole kokoelmani kanssa ainoa. Googlen hausta löytyy keräilyyn erikoistunut sivusto, joka on listannut maailman suurimmat kokoelmat myös kissanviiksien osalta. Vuonna 2010 viimeisimmän maailmanennätyksen rikkonut yhdysvaltalainen Karen Judkis pitää tällä hetkellä ykkössijaa 1 261 viiksellä. Tuhat ja kaksisataa. Challenge accepted!