Entisten abien muistikitti

Luokkakokoukseen osallistuminen tuntuu aika riskaabelilta puuhalta: miltä tuntuu tavata vuosikymmenten jälkeen ihmisiä, joiden kanssa vietti useita vuosia nuoruudessaan. Kaikkiin ei tutustunut silloinkaan – miten tapaaminen siis nyt sujuisi ja löytyisikö yhteisiä puheenaiheita?

Itse asiassa hankaluus ja riski juuri onkin puheenaiheissa.

Tuleeko luokkakokoustapaamisesta saavutusten vertailu ja oman elämäntilanteen läpivalaisu? Sellainen syyni, jossa jyvät erotellaan akanoista ja elämäsi ratkaisuja salaa arvostellaan tai ihmetellään tyyliin ”eipä olisi moisesta nyhväkkeestä uskonut” tai ”pitihän se arvata”.

Jokainen tietää, että juuri rehentelyä luokkakokouksessa yhtäältä pelätään – tai siihen vastaavasti pyritään.

Ei siis ihme, että jo pelkkä luokkakokouskutsu herättää tunteita. Saati, jos on vieläpä päättänyt osallistua sellaiseen. Itse äskettäin tein niin.

Paikalle oli saapunut kymmenkunta entistä abia. Kutsut oli onnistuttu lähettämään kaikkiaan noin viidelletoista ja toista mokomaa ei ponnisteluista huolimatta pystytty jäljittämään.

Entisten abien tapaaminen väistämättä virittää miettimään omaa elämäänsä ja peilaamaan itseään silloiseen minäänsä. Jokaisella oli luokassa oma roolinsa, minkä vuoksi yksi jos toinen miettii etukäteen, ovatko asetelmat yhä ennallaan.

Onko hiljainen edelleenkin hiljainen tarkkailija, onko järjestyksen ihmisen asenne edelleen napakka, onko sovittelijalla yhä neuvottelemisen taito ja seuranpitäjällä tunnelman ylläpitämisen kyky?

Jos entisistä luokkakavereista ei ole jäänyt vammaa sieluun, on heidän tapaamisensa silloin kuin ilahduttava lahja menneisyydestä. Niin meidän kokoontumisessamme kävi. Kyseisen lahjan sisältä pikku hiljaa kääriytyy esiin luokan yhteinen kollektiivinen muisti. Siitä mekin löysimme palasia tapaamisessamme.

Kollektiivisessa muistissamme olivat säilyneet lukuisat opettajien tokaisut, tavat ja maneerit – kuin myös omat edesottamuksemme.

Kollektiivinen muisti on luokkakokouksessa kitti, joka liittää entiset luokkakaverit yhteen. Muistikitti sisältää kaikkea epävirallista ja ei-niin-tärkeää – ja juuri siksi kyseiset ”turhat” asiat ovat niin merkityksellisiä – myös nykyoppilaille.

Koulun epävirallisen arjen avulla luodaan yhteenkuuluvuutta, joka on kouluikäisille äärimmäisen tärkeää. Syystä tai toisesta ulkopuolelle jääminen on tuskaista ja pahimmillaan tuhoisaa.

Kun entiset abit kokoontuessaan luovat kouluajasta kollektiivista muistia, luovat nykyoppilaat puolestaan omasta elämänvaiheestaan kollektiivista unohdusta.

Ja se on aivan tarpeen. Näin sanovat nuorisotutkijat Tommi Hoikkala ja Petri Paju, jotka vanhoina miehinä lähtivät koulunpenkille havainnoimaan koulun nykyarkea.

Kollektiivisella unohduksella tutkijat tarkoittavat sitä, kuinka ammatin- ja koulutusvalintoja tekevät nuoret niin perusteellisesti unohtavat olevansa vaiheessa, jossa otetaan tärkeitä suuntia koko elämälle. Porukoihin kuuluminen auttaa unohtamaan sen, että valintojen tekeminen on oikeasti totinen paikka. Mutta onneksi totisuutta ei silloin vielä hahmota – eikä pidäkään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.