Epätasa-arvo syö kehitystä

Suomalaisten lasten kouluosaamisen on jälleen todettu olevan maailman huippua. Neljäs- ja kahdeksasluokkalaisia koskevissa kansainvälisissä Pirls- ja Timss-tutkimusvertailussa suomalaiset lapset sijoittuivat kärkisijoille lukutaidossa, matematiikan ja luonnontieteen osaamisessa.

Tutkimuksissa mitattiin oppisisältöjen toteutumista eli sitä, miten koulut ovat onnistuneet tehtävässään. Tutkimuksen Suomea koskeva osuus on tehty Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksessa.

Suomalaiskoululaisten osaaminen on meille jo läpeensä tutuksi tullut ylpeilyn aihe.

Mutta kansainväliset vertailut ovat viime vuosina tuoneet esille suomalaisesta koulusta myös murehtimisen aiheita.

Huoli lasten kouluviihtyvyydestä on noussut yhä vahvemmin esille: suomalaislasten into koulua kohtaan on yksi maailman surkeimmista.

Yksi selitys lienee se, että suomalaislapsilla on ylipäänsä mahdollisuus sanoa kritiikkinsä ääneen. Sitä kaikissa kulttuureissa ei niin itsestään selvästi ole, ei ainakaan lapsilla. Koulun kritisoimisen voi katsoa jopa kuuluvan isompien suomalaiskoululaisten kansanperinteeseen. Ekaluokkalaiset ovat koulusta tohkeissaan, mutta ylemmillä luokilla on ikään kuin ”asiaan kuuluvaa” motkottaa koulunkäynnistä.

Mutta yksistään kansanperinteellä suomalaislasten kouluviihtyvyyden heikkoa tasoa ei voi selittää. Asia on otettava vakavasti jo opettajien koulutuksessa.

Onko tiedollinen puoli vienyt koulussa kaiken huomion niin, että oppimisen kannalta yhtä tärkeä tekijä eli oppimisen innon vaaliminen on unohtunut? Oppimisen intoon voidaan vaikuttaa opetusmenetelmillä. Niiden uudelleen tarkastelu on nyt paikallaan.

Huolestuttavinta tutkimusvertailussa oli kuitenkin tieto suomalaisen koulutuksen epätasa-arvon kasvusta. Ja juuri koulutuksen tasa-arvolla on voitu ylpeillä jo kauan ennen Pisa-tutkimuksia.

Epätasa-arvo näkyy nyt selvästi poikien ja tyttöjen lukutaitoeroissa sekä kotitaustan vaikutuksessa.

Lukutaitoerot neljäsluokkalaisten suomalaispoikien ja -tyttöjen välillä ovat maailman suurimpia. Myös tähän on opetusmenetelmien kehittämisellä syytä puuttua pikaisesti.

Huolestuttavaa on, että oppimistulokset ovat yhteydessä kodin varallisuuteen: hyvin toimeentulevien perheiden lapset menestyvät paremmin.

Tämän tutkimushavainnon olisi syytä herättää päättäjät. Tehokkain keino hillitä eriarvoistumista olisi tarjota kaikille lapsille tasavertaiset oppimismahdollisuudet.

Nyt viimeistään on aiheellista palauttaa mieleen, miten Suomen kehityksen ihme on tehty: jokaisella on ollut mahdollisuus hyvään koulutukseen kotitaustasta riippumatta. Varattomastakin perheestä on voitu kouluttautua pitkälle. Kenellä tahansa on ollut mahdollisuus hankkia korkeakoulutus – ja opiskella vaikkapa arvostettuun kansankynttilän eli opettajan ammattiin.

Koulutuksen tasa-arvosta on syytä pitää kiinni, sillä se on – edelleen – mahdollisuus pitää Suomi pinnalla. Eriarvoistunut yhteiskunta on tehokas kehityksen jarru. Myös siitä on runsaasti tutkittua tietoa.