Eric jyväskyläläinen

Joo, myönnetään.

En saapunut joulun liepeillä Berliiniin täsmäajatuksella, että kirjoittaisin tässä historiaansa säikkyvässä kaupungissa tarinoita keskisuomalaisista uroteoista.

Olin uskossani hapero.

JYPin pelaajat eivät olleet, kapteeni Perrin kaikkein vähiten.

Siis tämä Eric jyväskyläläinen.

Tarina ei ole looginen.

Miettikää nyt. Ihan eri tavallahan sen olisi pitänyt mennä. Kanadan Lavalissa, Quebecin kupeessa, syntynyt ammattijääkiekkoilija kiertyy 27-vuotiaana, syksyllä 2002, sattumien saattelemana Jyväskylään, twistaa vähän, tekee paljon, hurmaa Hippoksen, saa muistijäljen takaraivoonsa ja jatkaa kulkurina.

Tampa Bay ja Stanley Cup, AHL-Hershey, Sveitsin Bern ja Biel, paluu Tampaan, Atlanta, 245 NHL-ottelua, Omsk.

Sitten syksy 2010 ja mies heiluu jälleen Hippoksella. Twistaa vähemmän kuin edellisellä visiitillä, tekee enemmän, valloittaa taas. Nousee kapteeniksi, näyttää suuntaa mestaruuteen.

Sietää pakkasta. Kyllästyy kulkuruuteen. Kiintyy ihmisiin, seuraan ja kaupunkiin.

On jyväskyläläisempi kuin moni jyväskyläläinen.

Saan tähän kolumniin kirjoittajakaverikseni Jukka Holtarin. Tuskin kenelläkään toisella suomalaisella on päässään, papereissaan ja tiedostoissaan yhtä punnittua ja painavaa tietopankkia jääkiekkoilijoista.

Näin Holtari Perrinistä.

”Ammattimies ja oikealla tavalla ylpeä ammatinharjoittaja. Hoksotin ja käsi koulutettu Pohjois-Amerikassa.”

”Eric pelaa pienen tilan yhden kosketuksen pelit just eikä melkein kohdalleen.”

Kiitos, Hole. Juuri näin.

Lisään vielä vähän. Perrin on enemmän kuin yhden kosketuksen pelitaitaja. Itse asiassa enemmän kuin pelaaja.

Hän elää symbioosissa, vuorovaikutussuhteessa, kiekkoilun, voittamisen ja hurrikaanijoukkueen kanssa. Joku ottelu, yleensä syksyisin, saattaa livahtaa karkuun, ”vanhat luut” narskuvat, ajatuskin pätkii, pienehkö mies häviää kaukalon massaan.

Vaan sitten, kun tarvitaan, mikään ei karkaa. Kun ratkotaan, kun oikeasti pelataan jostain, se vain tahtoo olla Eric Perrinin näköinen mies, joka erkanee rivistöstä ja nostaa kätensä ylös.

Please, Mr. Aho. Please, Mr. Virtanen.

Minä voin hoitaa tämän.

Olen kyllästynyt hokemaan samaa sananpartta JYPin sitoutumisesta.

Tuntuu nyyhkytaivastelulta, überjargonilta ja mediaseksittömmältä palata aina siihen päätelmään, että modernin ajan JYP on palastensa summa, että henki on luja, että pelaajat menevät joukkue eikä henkilökohtainen ego edellä, ja että tämä kaikki on, pälä pälä ja plääh plääh, jotenkin ainutlaatuista.

Mutta ei auta. Ylle kirjoitettu on nimittäin totta.

Eikä Lavalin leijona ole totisesti ollut tematiikan nikkarointiin syytön.

Yhtä asiaa en lakkaa ihmettelemästä.

Kanadan mies kiertää maailmaa ja jämähtää Jyväskylään, väläyttelee jo JYP-jatkoa. Miten Eric jyväskyläläinen mahtaa katsoa maakunnan pääkaupunkia?

Pitäisi kai itsekin vilkuilla ympärilleen rähmättömin silmin.