Erilaisuutta tavoitellaan mutta ei suvaita

Eräänä maanantaina minulla oli vaikeaa. Äiti silitti päätäni, ja minä itkin sitä, miksi haluan aina tehdä asiat eri tavalla kuin muut. Miksi en voisi olla ihminen, joka saa elämänilonsa tavallisista asioista, kuten vakituisesta työpaikasta, omakotitalosta, tila-autosta ja perheestä. Koirasta, jota en kuitenkaan jaksaisi kouluttaa, ja S-etukortista, jolla saisi juhannuseväät 50 senttiä halvemmalla kuin ilman korttia.

Miksi minun täytyy olla niin hankala yksilö, että saan nautintoni luovuudesta, jolla en todennäköisesti koskaan tule tienaamaan elantoani, matkustelusta, joka vie vähätkin rahani, ja downshiftaus-elämästä, jota kaikki tila-autolliset katsovat kuin koiranpaskaa keväthangella?

Äitini silitti kärsivällisesti päätäni eikä sanonut, että mene hippi oikeisiin töihin ja lopeta haihattelu. Hyvä, ettei sanonut. Tiistaina olin taas sitä mieltä, että lähden syksyllä Indonesiaan ja kirjoitan kirjan.

Uskoisin, että erilaisuus määritellään ja nähdään melko yhteiskunnallisesti. Jos et käy kouluja, olet erilainen. Jos et ole töissä, olet erilainen. Jos et ole naimisissa tai hanki perhettä, olet erilainen. Osa näkee sen viallisuutena. Tavallisesta poiketaan, koska ei kyetä täyttämään yhteiskunnan normeja. Katsotaan nenävartta pitkin, että onko tuo lesbo, kun sillä ei ole miestä. Eikö se pysty saamaan lapsia, kun se on jo tuon ikäinen eikä maha vieläkään pullota?

Harva ajattelee, että valinnat voivat olla tietoisia ja onnellisuus saattaakin piillä juuri siinä, ettei ihminen mene valmiiseen muottiin, joka tarkoittaisi valmistaloja, Ikean tv-tasoja, Mariskooleja, idylliperheitä ja jalkapalloharjoituksia viisi kertaa viikossa.

Toisaalta erilaisuus määritellään myös ulkoisesti. Sinisessä, puoli metriä korkeassa irokeesissa kulkeva mies herättää huomiota, ja ihmiset kysyvät: miksi? Sinitukkainen vastaa, että miksi ei, ja pistää maiharia toisen eteen.

Erilaisuus on myös asia, jota tavoitellaan nykyisin tässä yksilökeskeisessä maailmassa. Täytyy erottua joukosta, jotta saa töitä, puolison tai huomiota. Erilaisuutta ei kuitenkaan kannata toteuttaa kaikkialla. Joskus on myös oltava tavallinen ja sulauduttava massaan.

Tietäähän sen, että alakoulussa kirppisvaatteissa kulkeva lapsi, jolla on hieman liian suuret korvat, saa kärsiä sekä henkisistä että fyysisistä iskuista joka välitunti. Koulussa on oltava samanlainen kuin muut, sillä lapset ovat julmia ja löytävät aina sen pienen yksityiskohdan, jonka vuoksi luokkatoveri on ansainnut tulla köytetyksi lipputangon juureen. Minua mollattiin koulussa siitä, että minulla oli tavallista isompi nenä. Silloin toivoin, että näyttäisin samalta kuin muut lapset. Nyt olen onnellinen, että en näytä keneltäkään heistä.

Yläkoulussa täytyy erottua joukosta jo hieman enemmän, mutta se täytyy tehdä tyylillä. Jos erottuu liikaa, jää yksin. Täytyy siis olla erilainen hyväksyttävällä tavalla eli kuulua tiettyyn joukkoon ”erilaisia” nuoria. Mutta kun on samalla tavalla erilainen, eikö silloin nimenomaan ole samanlainen? Monimutkaista.

Alakoulussa ollaan sen paras kaveri, kenellä on eniten irtokarkkeja – paitsi jos irtokarkkien omistajalla on liian suuret korvat – ja kaverit vaihtuvat joka välitunti. Yläkoulussa oma asema vakiinnutetaan ryhmäytymisen kautta. Jos et löydä silloin omaa erilaista mutta samanlaista porukkaasi, jäät yksin. Maailma on raaka.

Etenkin nuoremmat ikäpolvet ajattelevat erilaisuuden tarkoittavan julkisuutta. Sitten kun minut tunnistetaan kadulla, olen merkityksellinen ja tärkeä, en enää tavis. Sosiologian professori Terhi-Anna Wilska toivoo ihmisten ymmärtävän jossain vaiheessa, että tavallisetkin asiat tekevät elämästä rikkaan. Ainakin niin pitkäksi aikaa, että iskee ikäkriisi, viidenkympin villitys, ja tuulipuku vaihtuu lennosta nahkatakkiin ja lähitienoon isukit perustavat autotallibändin. Halutaan taas olla cool.

Nahkatakki on symbolinen nahan uudelleen luominen: elämä on ollut niin tavallista, että ihminen on vuosikausia käyttänyt tuulipukua edes tajuamattaan. Kamalaa.

Monet määrittelevät taviksen harmaaksi hiirulaiseksi, työssäkäyväksi ihmiseksi, joka ei nosta itseään esille tai menee perinteisen kaavan mukaan ja kuolee ka­tuen sitä, ettei ole täyttänyt unelmiaan. Lenita Airisto sanoo, että tavis on luuseri. Sosiologian professori puolestaan kiteyttää, että tavis on käytännössä juntti.

Tavis määritellään useimmiten tuulipuvus­sa kahistelevaksi duunariksi, jolla on jalassaan Crocksit sukkien kanssa ja kesämökki, jossa voi pistää makkarat tirisemään lätkäkauden päätyttyä. Soijanakkeja haaremihousuissa grillaava runoilija ei siten täytä taviksen määritelmiä, vaikka hänen elämänsä olisi tavallistakin tavallisempaa.

Osa ei halua mistään hinnasta toimia siten kuin suurin osa ihmisistä toimii. Termi mainstream on kirosana. On hienoa käydä pienessä kahvilassa, jossa saa yhdeksän euron erikoiskahvin tarjoiltuna teelusikassa, mutta ketjukahvilaan meneminen on kuin sanoisi pitävänsä itikoista. Sama ilmiö on musiikissa: jos jostain yhtyeestä tietää vain kourallinen ihmisiä, sitä voi kuunnella.

Heti kun suosio kasvaa ja jokainen epätyylikäskin yksilö heiluu keikoilla eturivissä, on etsittävä uusi suosikkibändi. Mitä erikoisempi, sen parempi. ”Tästä ei ainakaan kukaan tykkää, en edes minä, mutta vaikutan siistiltä, kun fiilistelen aamuyöllä kesälaitumilla miestä, joka laulaa pelkästään kontinkielellä.”

Jos ei pidä varaansa, sitä saattaa löytää itsensä Crocsit jalassa mökkisaunan verannalta kuuntelemasta musiikkia, jota muutkin kuuntelevat. Ajatellen asioista samalla tavalla kuin suurin osa ihmisistä. Mökkieväistäkin sai asiakasomistajana 15 prosenttia alennusta. Ihan kelpo tarjous.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.