Eroja yhtenäisyydessä

Eilisen Eurooppa-päivän keskeisiä teemoja olivat Euroopan yhteiset poliittiset arvot, yhteinen historia ja kulttuuri. Niitä penkova voi päätyä monenlaisiin lopputuloksiin.

Teemapäivän konkreettinen lähtökohta on Ranskan ulkoministeri Robert Schumanin puhe 9.5.1950. Tuossa ”Schumanin julistuksessa” tuli ensi kertaa julki ajatus Ranskan, Saksan ja muiden Euroopan maiden hiili- ja teräsyhteisöstä.

EU:n perustajaisien piti pelastaa mitä pelastettavissa oli. Sodan hävittämä Länsi-Eurooppa oli radikaalia yhteiskunnallista muutosta ajaneiden vahvojen oppositioryhmien temmellyskenttä. Se oli jo menettänyt asemansa maailman keskuksena ja menettämässä myös siirtomaansa.

Ministerin valtiomiestaidoista kertoo puheen ajoitus. Länsi-Eurooppa tarvitsi tuolle päivämäärälle jotakin muutakin sisältöä kuin natsi-Saksasta ulkopuolisten avulla saavutetun voiton muistoa. Niissä merkeissähän päivää juhlittiin Neuvostoliitossa ja juhlitaan yhä Venäjällä.

 

Yhteisiä eurooppalaisia arvoja muovannut yhteinen historia ja kulttuuri on pitkälti sotien historiaa. Kansakunnat olivat tulleet toistensa yhteyteen tappamalla toisiaan. Euroopassa tämä huipentui kahteen maailmansotaan. Ensimmäisessä kuoli noin 17 miljoonaa, toisessa ehkä jopa 62–78 miljoonaa ihmistä. Molemmat sodat alkoivat Euroopasta, joka myös kantoi niiden verisimmän taakan.

Sodat, valloitukset ja vallankäyttö loivat vuosisatojen ajan Eurooppaan paitsi yhtäläisyyksiä myös eroja. Vaikka EU on kykyjensä mukaan yrittänyt niitä liudentaa, talouskriisi toi ne taas näkyviin.

Muinaisen Rooman valtakunnan pohjoisraja linjalla Rein–Tonava jakaa Euroopan kahtia, Itä- ja Pohjanmerelle suuntautuvaan pohjoiseen olut-Eurooppaan sekä Alppien takana Välimerelle suuntautuvaan viini-Eurooppaan. Muinainen ”sivistyksen” ja ”barbarian” raja jakaa Euroopan yhä karkeasti romaaniseen ja germaaniseen kielialueeseen, jotka eroavat niin uskonnoltaan kuin hallitsemiskulttuuriltaan.

Katolinen etelä on taipuvainen hierarkkiseen ja byrokraattiseen sentralismiin niin paavillisessa hengenelämässä kuin hallinnollisessa arjessa. Paavin maallinen valta taivaallisissa asioissa vertautuu valtioiden maallisiin, keskitetyn hallinnon rakenteisiin. Esimerkiksi Ranskassa pääkaupungin Pariisin metropolialue on jo nimeltään Île-de-France eli ”Ranskan saari”, kaikkien liikenneväylien risteys.

Tässä karkeassa katsannossa Suomi kuuluu ”vapaiden barbaarien” protestanttiseen pohjoiseen. Täkäläinen hallintokulttuuri on etelälle vierasta demokraattista desentralismia kuten kirkkovaltuustojen valitsemista seurakuntavaaleissa tai kunnallisveroista päättämistä valtuustoissa osana kunnallista itsehallintoa. Suomalaisia loukannut kiista Kreikan vakuussopimuksen salailusta ilmentää sekin yhtä keskeistä eroa: Suomessa on totuttu siihen, että asiakirjahallinto on pääsääntöisesti julkista. Etelässä se on salailevaa.

 

EU:ssa komissio edustaa eteläistä, ranskalaista byrokratiaperinnettä, parlamentti paremmin pohjoisia demokratia-arvoja. Toimielinten jännite kasvaa, juhlapuheista ja -päivistä huolimatta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.